Natsien jäljillä Kasselin Dokumentassa

Joka viides vuosi järjestettävä Kasselin Dokumenta kuuluu mailman tärkeimpiin taidetapahtumiin. Tänä vuonna on esillä mm. saksalaisen Maria Eichhornin näyttely, jonka nimi on Rose Valland -instituutti.  Eichhornin hankkeella on kunnianhimoinen tavoite, se pyrkii palauttamaan natsien juutalaisilta ryöstämää omaisuutta. Kasselin Neue Galleriessa on teos, joka koostuu valokuvista, kirjoista ja historiallisista dokumenteistä. Mutta että instituutti? Taiteilijan mukaan kyseessä on taideteos ja että hän pyrkii todella yhdistämään natsien ryöstämää ja omaisuutta ja  alkuperäisten omistajien jälkeläisiä.

Mutta entä kuka on Rose Valland, jonka mukaan instituutti on sanut nimensä? Valland (1898-1980) oli ranskalainen taidehistorioitsija ja vastarintaliikkeen jäsen. Hän työskenteli pariisin Jeu de Paume -museossa, johon natsit kokosivat Ranskan kansalliskokoelmista ja juutalaisilta viemäänsä taidetta. Valland piti teoksista salaa kirjaa ja hänen uskotaan pelastaneen näin  tuhansia taideteoksia. Eichhorn (s. 1962) on käsitellyt omaisuuden palauttamista teoksissaan jo 15 vuoden ajan. Vuosituhannen alussa hän törmäsi muncheniläisessä museossa kylttiin , jossa mainittiin ”Central collecting point”. Hänelle selvisi, että kyseessä oli keskus, joka pyrki toisen maailmansodan jälkeen dokumentoimaan natsien kätköihin päätyneitä teoksia ja palauttamaan niitä oikeille omistajilleen. Kaikkea ei kuitenkaan ole palautettu lähellekään. Näyttelysalia hallitsee korkea kirjahylly. Se on täynnä kirjoja, jotka on viety juutalaisilta ja lisätty 1943 Berliinin kaupunginkirjaston kokoelmiin. Arvokkaiden teosten lisäksi juutalaisilta ryöstettiin ja lajiteltiin kaikki kirjoja ja kattiloita myöten.  Saksalaisissa museoissa on edelleen teoksia, jotka ovat ”bundesleihgaben”, valtiollisia lainateoksia, joiden omistajia ei ole selvitetty.

Eichhornin mukaan vaikka koko museon olisi voinut täyttää juutalaisilta riistetyllä omaisuudella. Autojen, kiinteistöjen ja maan lisäksi juutalaisilta vietiin mm. yhtiöitä ja patentteja.

Toisella seinällä aokalaislähteet kertovat kasselilaisen taidekeräilijän ja  juutalaisfilantroopin tapauksesta.  Natsit takavarikoivat hänen kokoelmansa vuonna  1938. Osa päätyi museoihin, osa huutokaupattiin..Seiniä kiertävät aukeamat kirjasta  Witnessing the Robbing of the Jews, joka käsittelee juutalaisten omaisuuden ryöstämistä Pariisissa otettujen aikalaisvalokuvien kautta. Kuvissa näkyvät paikat on nyt valokuvattu uudelleen, ilman juutalaisten tavarakasoja. Vaikutelma on aavemainen.

Osana teosta museossa on myös aihetta käsittelevä kirjasto. Oikeastaan esillä piti olla avian toinen näyttely. Dokumentan taiteellinen johtaja Adam Szymczyk  halusi saada esille nk. Gurlitt kokoelman.  Vuonna 2012 muncheniläisen Cornelius Gurlittin kotoa löytyi mittaamattoman arvokas taidekokoelma, jonka teoksista osa oli natsien juutalaisilta  ryöstämiä. Gurlittin isä Hildebrand Gurlitt toimi taidekauppiaana  natsihallinnon aikana ja siunauksella. Tapaus on pysynyt viime vuodet otsikoissa ja siitä on tullut natsien ryöväämän taiteen symboli. Vuonna 2014 selvisi, että ainakin kokoelman laillisesti hankittu osa päätyisi Bernin taidemuseoon. Eichhornille teos on vain yksi osa Neue Gallerien kokonaisuutta. Vaikka Gurlittin kokoelmaa ei saatu esille, vaeltaa näyttelysaleissa Gurlittin haamu. Gurlitt-saagaan kuuluu myös Max Liebermannin öljymaalaus” Ratsastaja rannalla” vuodelta 1908. Natsit olivat vieneet teoksen juutalaiselta omistajaltaan Kristalliyön jälkimainingeissa vuonna 1938. Teos on sittemmin palautettu alkuperäisen omistajan perikunnalle. Gurlittin tapausta käsittelevät näyttelyssä myös muutamat nykytaiteilijat. Amerikkalainen David Schutter on tehnyt sarjan piirroksia, jotka ovat kuin Gurlittin kokoelmaan kuuluvien Liebermann -piirrosten haamu. Israelilaissyntyinen Yael Davids käyttää Cornelia Gurlittin  teoksia performanssinsa pohjana.

Näyttelyn yhteyttä historiaan korostaa Gerhard Richterin vuonna 1964 maalaama Arnold Boden muotokuva. Suuressa muotokuvassa Dokumentan perustaja tuntuu kuin katselevan näyttelyä kehyksistä käsin. Bode perusti Dokumentan korjaamaan sitä katkosta, jonka natsit olivat aiheuttaneet saksalaiseen moderniin taiteeseen.  Toteuttaako uusi sukupolvi hänen näkemystään?

Näyttelykatalogin mukaan näyttely käsittelee kansallisvaltion, yhteenkuuluvuuden ja menetyksen teemoja, mutta Saksan vanhat synnit puskevat pintaan. Osoittelevinta se on Pjotr Uklanskin seinänkokoisessa hätkähdyttävässä teoksessa ”Real Nazis” (2017), johon on ripustettu parisadan natsin kasvokuvat alkaen Hermann Göringistä.

Eichhorn toivoo, että Dokumenta-teoksen kautta natsien ryöstämän omaisuuden palauttaminen tulisi tutummaksi suurelle yleiseölle, ja että sen avulla löydettäisiin lisää omaisuuden laillisia perijöitä.  Eichhorn pyrkii varmistamaan, ettei työ lopu siihen kun Dokumenta sulkee ovensa. Hän on saanut alustavan tarjouksen siitä, että Rose Valland -instituutti voisi jatkaa erään yliopiston yhteydessä. ”Holokausti ei lopu koskaan”, Eichhorn sanoo.

 

Katutaide nousee Suomessa

Taiteilija Samuli Suonperä on nostanut esille kysymyksen, miksi Suomessa niin monet muralit ovat ulkomaisten taiteilijoiden tekemiä. Poikkeuksiakin tietenkin löytyy. Kuopiossa on esillä jättiläismäinen kalakukko. Helsingin Hämeentiellä aiheena on ratikka. Ympäri pääkaupunkiseutua on vireillä lukuisia uusia katutaidehankkeita.

Suonperä innostui itse katutaiteesta ja muraaleista New Yorkissa ja Euroopan suurkaupungeissa. Katutaide tehdään yleensä suurilla muoteilla eli sapluunoilla. Suonperän oma työ kilpailee Stencil Art Prize -kilpailussa Australiassa. Hän on siellä ainoana pohjoismaalaisena taiteilijana.

Suomessa muralit ovat nykyään yleensä tilaustöitä. Melkein vallan vastaan tulee kansainvälisiä nimiä, miksei suomalaisia? Suomalaisen katutaiteen historia on lyhyt. 1990-luvulla alkoi ilmaantua julkisille paikoille luvattomia graffitteja ja tageja. Helsingin kaupungilla oli silloin käynnissä nollatoleranssi katutaiteelle nk. Stop töhryille -kampanjan muodossa, Ensimmäinen luvallinen graffitiseinä avattiin Suvilahdessa 2009.

Taiteilija Marikki Rantalan mukaan nollatoleranssi on hidastanut alan kehitystä Suomessa. Rauhana vetää Seinähullu Vantaa -projektia, joka on tilannut 5 isoa muraalia ulkomaisilta taiteilijoilta eri puolille Vantaata. Tulevina vuosina aiotaan kutsua myös suomalaisia taiteilijoita ja osa teoksista on tarkoitus tehdä yhteisötaidemenetelmällä. Seinähullu Vantaa teoksien tekijät on valittu yhteistyössä amsterdamilaisen agentuurin Street Art Today kanssa. Taiteilijat tulevat Hollannista, Belgiasta ja Espanjasta.

Suomessa katutaiteen tekoa vaikeuttaa raskas byrokratia ja lupaviidakko. Taiteen tekeminen rajoittuu ilmastollisten olosuhteiden vuoksi myös vain kesään. Tunnetuimmat kansainväliset tekijät kiertävät maailmaa vuodenkierron mukaan.

Merkittäville areenoille on päässyt mukaan myös turkulainen tekijä Jukka Hakala! Ja hiljattain on perustettu yhdistys nimeltä Helsinki Urban Art. Helsingin kaupungin katutaidesivustolla voi käydä etsimässä myös luvallisia maalauspaikkoja.

Berliinissä monet galleriat edustavat katutaiteilijoita. Meillä Suomessa on vain yksi galleria, joka keskittyy katutaiteilijoihin: Make Your Mark. Jussi TwoSeven on päässyt myös galleria Heinon talliin.  Katutaiteen suosio ja hyväksyminen on siis nousussa, vaikka histaasti lähdettiinkin käyntiin.

 

Tiibetin taiteen keskus Loimaalle!

Tiibetin taide ja kulttuuri ovat kiehtoneet länsimaalaisten mielikuvia jo vuosisatojen ajan. Maailman kattona tunnetulla ylängöllä ja kaukana valtameristä elävät tiibetiläiset ovat yksi mailman uskonnollisimmista kansoista. Pyhä ja arki kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa ja taide on pyhän ilmenemistä jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollinen symboliikka näkyy kaikkein arkisimmissakin esineissä.

Tiibetiläiset rakastavat rikkaasti koristeltuja esineitä ja kirkkaita värejä. Vaurautta esitellään mieluusti käyttämällä arvokkaita ja kauniita koruja. Vaikka monet alueet ovat hyvin eristyneitä, on kulttuurivaihtoa kuitenkin ollut aina; esim. Kiinasta Tiibetiin on kulkeutunut silkkiä, posliinia ja lakkatöitä munkkien, lamojen ja kauppiaiden mukana.

Kankaalle maalattu buddhalaisaiheinen thangka on ehkä tunnetuin tiibetiläinen taidemuoto. Thangkassa esitellään hengellisiä totuuksia vertauskuvallisessa muodossa ja thangka voi toimia myös meditaation apuna. Tiibetiläiset teekannut ja muut perinteiset käyttö- ja seremoniaesineet ovat hyvin koristeellisia. Muita tunnettuja tiibetiläisiä käsityötuotteita ovat satulat ja matot.

Buddhalaisessa taiteessa ja koristelussa käytetään usein kahdeksaa vanhaa onnea tuottavaa symbolia: valkoinen päivänvarjo, kultakalapari, jalokiviruukku, lootuskukka, valkoinen kotilonkuori, päättymätön solmu, voitonviiri ja kultainen pyörä. Näitä symboleja käytetään myös hääjuhlissa ja muissa rituaaleissa. Tärkeä tiibetiläinen esine on suojelevia esineitä sisältävä gau-amulettikotelo, jota kannetaan kaulakorun tapaan tai muualla kehossa tai vaatteissa tai remmiin ripustettuna.

Tiibetiläiset käyttävät paljon korukiviä, etenkin turkoosia, punaista korallia, meripihkaa, lapis lazulia, helmiä ja jadea. Korukivet ovat pääasiassa tuontitavaraa. Manikivet ovat suurehkoja kivisiä amuletteja, joihin on kaiverrettu tiibetinkielisiä mantroja. Pakolaisten myötä länsimaihin kulkeutui runsaasti perinteisiä tiibetiläisiä esineitä, joista on tullut suosittu keräilykohde 1950-luvuilta alkaen. Suurin osa tiibetiläisistä rituaaliesineistä valmistetaan nykyisin Nepalissa.

Loimaan Alastarossa sijaitseva Dharmakeskus, joka on järjestänyt lukuisia meditaatiokursseja ja muita buddhalaisia tapahtumia, on perustettu vuonna 1980 taidemaalari, säveltäjä Pekka Airaksisen toimesta. Dharmakeskuksessa on esitelty myös tiibetinbuddhalaisia thangkoja ja veistoksia. Nyt Dhharmakeskus on avattu suurelle yleisölle ja se on muuttunut Tiibetin taiteen keskukseksi. Museonakin toimivan keskuksen johtaja on Maarit Vainio. Pekka Airaksisen varhaisimmat ostosreissut suuntautuivat Nepaliin vuonna 1974 ja siitä eteenpäin taidetta hankittiin myös Intiasta, mutta suurin osa thankoista vuodesta 1990 eteenpäin hankittiin Nepalista. Thangkakokoelma kasvoi pikku hiljaa nykyisiin mittoihin, monen sadan thangkan kokoelmaksi. Teokset ovat maksimissaan 50 vuotta vanhoja, sillä sitä varhaisempia thangkoja ei myydä laillisilla markkinoilla. Tiibetiläinen taide on itsessään kiinnostavaa, mutta esim. thangkoja hankkimalla tulee samalla tukeneeksi tiibetiläistä kulttuuria. Dharmakeskuksessa on vieraillut merkittävä joukko henkisiä opettajia. 1980-luvulla mm. Karma Kagyu -perinnettä edustavat Kalu Rinpoche ja Jamgon Kongtrul sekä intialainen opettaja Svami Anandanand.

Dharmakeskuksen oma erikoisuus, nk. Odo -meditaatiomenetelmä syntyi jo vuonna 1981, mutta kului erinäisiä vuosia ennen kuin selvisi, mihin kaikkeen sitä voi käyttää. Mm. Oriveden opistossa ja kuvataideakatemiassa sitä sovellettiin luovien menetelmien kurssiksi. Odo on osoittautunut hyväksi buddhalaiseksi menetelmäksi, koska siinä eivät tule etniset ja kansalliset piirteet leimaavasti esiin, vaan se pyrkii välittämään itse ydintä.

Nyt kun Dharmakeskus muuttuu Tiibetin taiteen keskukseksi, tiibetiläistä kulttuuriperintöä tuodaan entistä avoimemmin kaikkien kiinnostuneiden saavutettavaksi. Esillä tulee perusnäyttelyn lisäksi olemaan kolmisen vaihtuvaa näyttelyä vuosittain. Kokoelmaan kuuluu thangka-maalauksia, rupa-patsaita, naamioita, soittimia ja seremoniatarvikkeita. Näyttelyjen lisäksi tarkoituksena on järjestää myös meditaatiokursseja, konsertteja ja pienimuotoisia erikoistilaisuuksia.

On mielenkiintoista että muutaman vuoden sisällä Loinais-Suomeen on muodostunut kolme tiibetinbuddhalaista keskusta. Danakosha-yhteisö on avannut retriittikeskuksen Jokioisissa ja Timanttipolku -yhdistys on perustanut retriittikeskuksen Tammelaan. Kiinnostusta tiibetinbuddhalaisuuteen tuntuu olevan todella paljon ilmassa!

Myyttisiä graffitieläimiä

Eräs mielimaalareistani on Jussi TwoSeven (1983), joka toimii Heinon gallerian tallissa ja tekee upeita julkisia muraaliteoksia. Taiteilijan teokset ovat kuin ikiaikaisista kalliomaalauksista tuttujen eläinten siirtyminen kaupunkimiljööseen. TwoSeven ei koe itseään ensisijaisesti graffitimaalariksi  Diplomi-insinööriksi valmistunut ja muotoiluakin opiskellut taiteilija taiteilee gallerian ja betoniseinän välisessä värimaastossa. Miehen nykyään käyttämä tekniikka eroaa perinteisistä graffiteista niin paljon, etteivät graffitintekijätkään luultavasti miellä kuuluvansa hänen kanssaan samaan sarjaan. Myös graffititaiteeseen tyypillisesti liittyvä laittomuuden aspekti puuttuu Jussi TwoSevenin taiteesta. TwoSevenin teoksille on luonteenomaista mustavalkoinen väriskaala.

Espoolainen taiteilija näkee itsensä pikemminkin klassisen taiteen edustajaksi, jonka työt murtautuvat ulos galleriasta katukuvaan. Yhteyttä katutaiteeseen ei voi kuitenkaan kieltää. Miehen taiteilijanimikin on tyylillisesti viittaus graffitien maailmaan. TwoSeven kertoo, että vielä 2000-luvun vaihteessa graffitteja yritettiin kitkeä kokonaan pois, mutta nyt niiden arvostus on noussut ja luvallisia/tilattuja graffiteja halutaan joka paikkaan.

Jussi on tullut viime vuosina tunnetuksia erityisesti eläinmaalauksistaan. Julkisia töitä ovat esim. huuhkaajaa esittävä Bubo Bubo Pasilassa, karhut ROAR!!! Porissa ja ROARRR!!! Espoossa sekä kanahaukka KRAA!! Espoon Leppävaarassa.

Taiteilija pitää potentiaalisimpina pintoina nimenomaan tylsiä ja harmaita betonipintoja, joihin sopii hyvin maalattavaksi täysin päinvastaisena elementtinä villi luonto. Eläimet ovat viihtyneet kuitenkin myös galleriatiloissa.

TwoSevenin työvälineinä ovat edelleenkin spraymaalit, mutta kymmenisen vuotta sitten mukaan astuivat sabluunat, jotka kehittyivät olennaisiksi osiksi Jussi TwoSevenin työtapaa.

Taiteilija ottaa ensin paljon valokuvia ja luonnostelee tulevaa työtään kuvia tietokoneen avulla käsitellen ja muokaten. Kun luonnos on valmiina, tehdään sabluunat. Aiemmin hän teki työn käsin, mutta nykyään hän käyttää tarraleikkuria. Sillä leikataan kalvoa, joka on tavallaan kuin piirtoheitinkuva, mutta isompaa. Itse tekovaiheessa syntyvät valumat ja roiskeet tuovat töihin tietynlaista luonteenomaista hallitsemattomuutta. Taiteilija toteaa, että maalaus itsessään on tosi pieni osa koko työstä.

Keväällä Jussilta valmistui yhteistyössä HAMin kanssa Kampin metroasemalle installaatio, joka on paikallaan ainakin syksyyn saakka. Taidekeskus Salmelan päänäyttelyssä Mäntyharjulla on myös esillä Jussi TwoSevenin maalauksia. Ensi vuonna on Helsinkiin suunnitteilla taas galleriaanäyttely. Tekisi mieli tilata Turkuunkin Jussi TwoSevenin maalaus. Sopiva paikka siis etsintään…

Suomalainen Sisyfos

Antti Laitinen (s.1975) teki sen taas. Hän jatkaa Sisyfoksen tavoin kamppailua luonnon kanssa ja tuloksena on kevään kiinnostavin taidepläjäys. ”Marionetti” -niminen näyttely on esillä galleria Anhavassa 4.-28.5.2017.

Laitisen teokset esittävät usein yksitoikkoisessa työssä puurtavaa miestä, hiessä uurastavaa henkilöä ja loputonta urakkaa. Laitinen esiintyy teoksissan keskellä luontoa toimivana ”primitiivisenä” ihmisenä, jolla on käytössä vain alkeellisia työkaluja – jos niintäkään.  Opiskeluaikaisissa valokuvateoksissa nähdään suohon uppoava mies; videodokumentti ”Bare Necessities” kuvaa Laitisen selviytymisyrityksiä metsässä ilman mitään suojaa tai apuvälineitä. ”Bark Boat” -teoksessa hän ylittää Suomenlahden Porkkalasta Viroon itse tehdyllä kaarnalaivan muotoisella lautalla. Teos toisensa jälkeen esittää miestä alistettuna luonnonvoimille tai olosuhteille tai miestä luonnonmateriaalien kimpussa, muokkaamassa, pyrkimässä ylittämään niitä.

Keskeisin teoskokonaisuus on tähän asti ollut saaritrilogia ”Three Islands”, jossa hän rakentaa hiekalla täytetyistä säkeistä itselleen saaren mereen. Uurastava työ tuntuu loputtomalta, aallot vievät säkkejä alta pois. Mies kuitenkin saa saarensa ja istuttaa siihen puun.

Kun laitiselle tuli kutsu edustaa suomea Venetsian biennaalissa, oli onnekasta, että hänellä oli muhinut valmis teosidea. Somerolla asuva taiteilija sai kunnanjohtajan luvalla käyttöönsä aarin kokoisen metsäpalan. Hän purki sen pienempiin osiin ja lajitteli systemaattisesti materiaalien mukaan. Puut kaadettiin ja pilkottiin ja jokainen havu ja oksa otettiin talteen. Uurastus dokumentoitiin vaihe vaiheelta. Teos ”Forest Square” esitettiin Aalto-paviljongissa valokuvasarjana, jossa nähtiin metsäaari ennen purkamistaan ja sen jälkeen, jolloin jäljellä oli pelkkä musta neliö. Kolmannessa kuvassa nähtiin metsän ainesosat lajiteltuina lokeroihin, sommiteltuna väriskaalojen mukaan. Paviljongin ulkopuolella taiteilija rakensi osittain live-esityksenä koivuhaloista täysikokoisia puita. Purettu puu rakennettiin uudestaan.

Galleria Anhavan näyttelyssä Laitinen on palannut tähän teemaan. Puut pilkotaan ja rakennetaan uudelleen ”leikkaa ja liimaa” -tekniikalla. Heti ei edes huomaa, että kyseessä on puun konstruktio, niin taitavasti homma on suoritettu. Mainio on myös video, jossa taiteilija kuljettaa ämpärillä vettä järvestä ja koettaa luoda pienen uuden järven vain käsivoimin. ”2D Trees” -sarjan puureliefeissä Laitinen on naulannut ja niitannut pihapiirin pajuja ja orapihlajia valkoiseksi pohjustetulle vanerilevylle. Taipuisat oksistot täyttävät suorakulmion muodon äärilleen. Tuloksena on tiheä graafinen reliefivaikutelma.

Nyt kaikki mars mars galleria Anhavaan. Vielä ehtii!

Laiturilla tapahtuu

”Laituri” on Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston infokeskus ja näyttelypaikka aivan Helsingin sydämessä, Kampissa.  Laituri esittelee valmisteilla olevia kaavamuutoksia, tilastoja, tutkimuksia, kilpailuja. Tilaisuudet perustuvat yleensä vuorovaikutukseen ja kaupunkilaisten mielipiteitä ja ehdotuksia kirjataan ylös.

Viime viikolla Laiturilla oli oikea tapahtumien suma: kuusi päivää kestävät kaupunkisuunnittelumessut. Tilaisuuksien järjestäjinä toimivat muutkin kuin kaupunkisuunnitteluviraston virkamiehet. Omat ”osastot” ja tapahtumat oli järjestänyt mm. Aalto-yliopisto, Rakennusvirasto, Kaupunkiakatemia, Helsinki-seura, Helsingin kaupungin tietokeskus, Ornamo, Suomen taiteilijaseura, Taike ja SAFA.

Itse pystyin osallistumaan kahden päivän aktiviteetteihin. Aamukahvin ja croisanttien kera päivä aloitettiin erityisesti katuun ja katutilaan liittyvillä pohdinnoilla. Katutaidetta pohdittiin monesta näkökulmasta ja katutilojen monipuolisemmasta käyttöönotosta riitti juttua. Jalankulkijoiden katu oli läsnä useissa puheenvuoroissa. Maanantain tähtiesiintyjä tuli Ruotsista: kaupunkisuunnittelija Alexander Ståhle ja hän kertoi esimerkein jalankulkijoiden huomioimisesta maailman metropoleissa. Esityksen aiheena oli ”Closer together – This is the future of the streets.

Kiinnostavaa oli kuulla mm. Helsingin venäläisistä kadunnimistä, Aleksanterinkadun historiasta, uusimmasta katutaiteesta ja prosenttiperiaatteen soveltamisesta myös ulkotiloihin.

Erityisen kiivasta keskustelua käytiin aiheista ”Kaupunkibulevardit”, ”Kävelykeskusta” sekä ”Autoriippumattomuuden edistäminen”.

Edellisen kerran otin osaa Laiturin tapahtumiin viime talvena, jolloin esiteltiin Kalasataman taidekilpailun tuloksia. Tuntuu siltä, että jonkinlainen infopiste ja näyttelytila kaupunkisuunnittelun ajankohtaisista kysymyksistä olisi hyvä olla jokaisessa vähänkin suuremmassa kaupungissa.

Kokoelmat liikkeellä

Useampikin taidemuseo maassamme on osallistunut kokoelmien liikkumista tukevaan EU-hankkeeseen. On hienoa, että yhteinen kulttuurivarantomme pääsee näin paremmin saavutettavaksi eri puolilla Suomea.  Toinen syy kokoelmien kierrätykseen on taloudellinen. On museoille aika edullista näyttää toisten museoiden kokoelmia.

Tähän haasteeseen on vastannut mm. Ateneum, joka kierrättää Järnefeltin ja Schjerfbeckin avainteoksia ympäri Suomea. Järnefeltin ”Kaski” on yksi maamme tunnetuimmista teoksista. Ateneum halusi antaa siitä vapautuvan paikan nykytaiteilijalle. Kuvitteellisten maisemien virtuosi Petri Ala-Maunus tuntui oikealta valinnalta. Näin klassikot ja nykytaide kohtaavat ja katsojat voivat samalla miettiä luontosuhdettamme, käsitystämme maisemasta. Eero Järnefeltin ”Kaski” on perinteisesti nähty uutteruuden kuvana, mutta tänä päivänä sen symboliikan voi ajatella viittaavan myös ihmisen ahneuteen. Petri Ala-Maunuksen ”Vaara-Suomi” tuo mieleen romantiikan ajan eurooppalaiset maisemamaalaukset, joissa kuvattiin myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan osana valtavaa luontoa. Ala-Maunuksen maalauksessa tällaisia kuvallisia viittauksia ei ole, vaan siinä luonto on alkanut vallata takaisin ihmisen runtelemaa maisemaa. Ala-Maunus on tämän hetken tunnetuimpia suomalaisia taidemaalareita. Taiteilijan vaikutteisiib kuuluvat niin toritaide ja ”Vartiotorni” -lehden mainokset kuin 1800-luvulla toimineet Hudson-joen ja Dusseldorfin koulukunnat.

Järnefeltin ”Kaski” on aloittanut kiertueensa 2.5. Turun taidemuseosta, jonka jälkeen se nähdään Hämeenlinnassa, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Jyväskylässä. Kaski palaa Ateneumiin vuoden 2017 lopussa. Turun taidemuseossssa ”Kaski” on tullut esille osaksi näyttelyä ”Toteutuneita unelmia ja toteutumattomia”, joka esittelee museon ensimmäisen johtajan Victor Westerholmin aikana vuosina 1891-1919 hankittuja teoksia. ”Kaski” pääsee esille aikalaistensa seuraan.

Helene Schjerfbeckin ”Toipilas” aloitti kiertueensa jo helmikuussa Maarianhaminasta, josta se matkasi Tampereelle. Seuraavaksi ”Toipilas” nähdään Kokkolassa ja sen jälkeen Kemissä, Inarissa ja Raumalla.  teosten matkaa ja tarinoita museoista voi seurata osoitteessa http://www.klassikotkiertueella.fi

Kuratoinnin kiemuroita

Kustannus Taide oy on julkaissut uuden mielenkiintoisen kirjan: ”Kuratointi – yhdeksän nykytaiteen kuratoinnin käytäntöä”.  Kirja esitttelee niin suuria kuin pieniäkin toimijoita käytännön  keissien kautta. Kirjan ovat toimittaneet Taru Elfving ja Mika Hannula.

Taru Elfing esittelee Venetsian biennaalin haasteellisuutta, Minna Henriksson käsittelee yksittäisen taiteilijan kuratointityön vaikeuksia kahden havainnollisen esimerkin kautta, Anna-Kaisa Rastenberger Suomen valokuvataiteen museon uudenlaisia karatointikäytäntöjä, Pessi Raution esimerkki tulee HAM:ista, Leevi Haapala työryhmineen esittelee Kiasman systeemiä, Paula Toppila jokavuotista IHME -tapahtumaa julkissa tiloissa, Minna Hujala & Arttu Merimaa taiteilijavetoista Alkovi-galleriaa

.Kirjassa on myös Mika Hannulan yleistä pohdintaa kuratoinnin ajankohtaisista kysymyksistä. Useammassakin artikkelissa jatketaan samansuuntaista pohdintaa erityisesti itse kuraattorin positiosta prosessissa. Joissakin artikkelissa juututaan  ehkä vähän liiankin pitkäksi aikaa taidejargoniin, mutta mukana on myös valaisevia avauksia.  Viimeisten kymmenen vuoden aikana on käyty kiihtyvää keskustelua kuraattorin työstä ja erityisesti sen eriytymisestä erilaisiin syvempiin tiedon tuottamisen menetelmiin.  On pohdittu, mitä kuraattorin asiantuntijatyön pitäisi olla ja erityisesti, millaiset taideteoksiin ja näyttelyihin liittyvät tiedolliset kokonaisuudet jättävät kestävän jäljen kuratointikäytäntöihin, sen rinnakkaisiin diskursseihin ja historioihin. Keskustelussa on pyritty määrittelemään, erilaisia kuratoinnin tasoja, jotka liittyvät tiedon tuottamiseen:  kuratointi (curating),  kuratoriaalinen  (curatorial) ja parakuratointiin (paracuratorial). Keskustelu on vilkasta ja mielipiteet jakaantuvat riippuen kunkin keskustelijan lähtökohdista.

Kirjassa erityisen kiinnostavaa antia olivat esiteltävät tapaukset, joissa oli epäonnistuttu. Kiasman artikkelissa kiinnitti huomiota se, että se oli ainoa, jossa oma kuratointityö esiteltiin sliipattuna sankaritarinana, eräänlaisena mainospuheena.  Kaiken kaikkiaan käsiteltävä kirja karjattaisi hankkia jokaisen alalla toimijan käsikirjastoon ja museoiden &  gallerioiden  kirjastoihin.  Suurkiitos kirjoittajille!

Tapaus Messenius, tapaus Salve

Kaurismäen elokuvista tuttu klassikkoravintola Messenius on myyty, mutta uuden omistajan myötä perinteinen konsepti jatkuu. Hieman on ruokalistaan tulossa lisää salaatteja, mutta muuten klassikkoannosten tarjoilu jatkuu. Myös valkoiset pöytäliinat kuuluvat jatkossakin konseptiin.

Asioita voi hoitaa tyylikkäästi ja vähemmän tyylikkäästi. Helsingin Hietalahden ravintolasekoilussa meininki on ollut enemmälti viimeksi mainittua.

HS uutisoi viime perjantaina, että perinteikkään (taiteilija)kapakka Salven seuraajaksi Hietalahdenranta 11:een tulee ravintola Hieta. 120 vuotta toiminnassa olleen ja jo 89 vuotta samassa liiketilassakin sijainneen Salven piti lähteä matkoihinsa, koska taloyhtiö halusi enemmän maksavan vuokralaisen. Taloyhtiö myös kuvitteli voivansa vuokrata Salven sellaisenaan toiselle yritykselle. Näin ei tietysti tapahtunut, vaan Royal Ravintolat joutui aloittamaan Hietansa nollasta. Viime vuosikymmenet HOK:n ja HOK-Elannon omistuksessa ollut Salve jatkoi taloyhtiön päätöksen jälkeen toimintaansa kivenheiton päässä, Hietalahdenranta 5:ssa.

Erikoista kyllä, Hietalahdenranta 11:ssa puolestaan vaalitaan nyt kilpailijan perintöä siihen malliin kuin koko klassikkoravintola olisi kuollut ja kuopattu. Vaikea sanoa, onko kyse aidosta kunnianosoituksesta vaiko jonkinlaisesta vuokralaisepisodiin liittyvästä kettuilusta. Vaikka Hiedan ravintoloitsija Jani Hiltunen vakuutti HS:n haastattelussa, että ”Hiedasta ei ole lähdetty tekemään suoraa kopiota siitä. mitä Salvessa oli”, ei ravintoloiden välisiä yhtymäkohtia tarvitse etsiä suurennuslasilla. Sangen erikoisena voi esimerkiksi pitää Salven, siis kilpailijan, perustamisvuoden maalaamista näyttävästi Hiedan seinään. Salvea muistuttavat myös mm. identtinen valomainos sekä silakoiden ja Hiedan pannun nostaminen keihäänkärkituotteeksi. Salven klassikkojahan ovat juuri silakat ja Salven pannu.

Taloyhtiö tuli siis ahneuttaan paitsi tuhonneeksi kulttuuriperintöä, myös synnyttäneeksi kummallisen tilanteen, jossa edelleen elossa olevalle Salvelle perustettiin ikään kuin tribuuttiravintola. Nyt sopii enää toivoa, että asiakkaita riittää kumpaankin Hietalahden merimieshenkiseen kortteliravintolaan.

Silkkisiä unelmia

Vanhan Raatihuoneen galleriassa Turussa on 21.5. asti esillä Minna Kangasmaan kiehtova näyttely nimeltä ”Systema naturae”.  Siinä on kaksi installaatiota, joista toinen, ”Scream of the butterfly II” vaikuttaa pääteokselta. Tämä teos on siis installaatio, jonka keskeisenä materiaalina ja aiheena on silkki. Se on materiaa, joka on ihmisen, teknologian ja ei-inhimillisen olennon yhteistoiminnan tuloksena syntynyt yhdistelmä, eikä sitä sen vuoksi tulisi ymmärtää vain ”elottomana”, passiivisena tai liikkumattomana.

Teoksen taustalla on kaaosteorian niin kutsuttu perhoseffekti, jossa pienet muutokset suntan tai toiseen aiheuttavat ketjureaktioita, jotka muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi: pienet syyt johtavat suuriin vaikutuksiin. Vastaavanlaisia ilmiöitä on havaittu ihmisen toimien aiheuttavan ekosysteemeille. Silkkiperhonen on yksi esimerkki tästä. Silkintuotantoa varten silkkiperhonen on ollut ihmisen tuotantoeläimenä tuhansia vuosia ja sitä on jalostettu niin pitkälle, että se ei enää pärjäisi luonnossa. Se elää tuottaakseen munia ihmisen silkkituotantoa varten. Pienen silkkiperhosen toucan kehräämä silkkilanka on yhtä lujaa kuin saman paksuinen teräslanka, mutta silti se ei ole suojannut sitä ihmiseltä, päinvastoin, se on ehnyt siitä haavoittuvamman – ja haluttavamman.

Taiteilija on rekonstruoinut teokseen silkkiperhosen kuvitteellisen huudon. Kangasmaa kertoo miettivänsä, millainen olisi silkkiperhosen huuto jos se pystyisi huutamaan. Olisiko se korkea ilmaa halkova ultraääni, jota ihminen ei kuule, mutta monet eläimet kyllä. Vai matala infraääni, samanlainen jota syntyy esim. tulivuorenpurkauksissa kun ääni alkaa levitä ilmassa ja kantautuu kilometrien päähän, mutta ihminen ei kuule mitään. Lopulta taiteilija nauhoitti oman huutonsa. Se on kunnianosoitus silkkiperhoselle, joka on tehnyt pitkän monituhatvuotisen palvelutyön ihmiselle.