Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

Kulttuurikeskus Sofia

Toinen kodeistani sijaitsee Vuosaaressa, jota nykyään kutsutaan jo Helsingin sisarkaupungiksi. Sen verran monipuolinen palvelurakenne alueelle on muodostunut. On hyvä ja siisti kauppakeskus, kivoja kuppiloita, hienot rannat ja luontokohteet sekä ennen kaikkea monipuoliset kulttuuripalvelut.  Viihdyn kotikonnuillani niin hyvin, että harvoin käyn viikonloppuisin Helsingin keskustassa muuten kuin katsastamassa uusia taidenäyttelyitä.

Vuosaaren sydämessä sijaitsee alueellinen kulttuurikeskus, Vuotalo: kirjasto, pieni konserttisali, työväenopisto, taidenäyttelytila ja kirjakahvila Pokkari, jossa pääsee nauttimaan Aurinkolahdella sijaitsevan taiteilijatalon  asukkaitten esityksistä. Vuotalossa omia suosikkejani omat monituiset, rennot klubi-illat. Toinen tapahtumakeskus on Kallahden kauniilla luonnonsuojelualueella sijaitseva Ortodoksinen Kulttuurikeskus Sofia.

Sofialla on aika merkillinen toimintaprofiili. Siellä toimii kokoushotelli, kaupunkiluostari, yhteisöllinen senioritalo, taidenäyttelytila, ekumeenisessa käytössä oleva kirkko ja hiippakuntakeskus. Minulle mieluisinta on monipuolinen  tapahtumatoiminta. On kiinalaisen lääketieteen seminaaria, itkuvirsikurssia, eurooppalaisuus -keskusteluja, maailmanpolitiikkaa, alustuksia Tiibetin tilanteesta, konsertteja, ikonimaalauskursseja ja ohjattua hathajoogaa.
Tänä keväänä olen osallistunut kahteen mielenkiintoiseen tapahtumaan: ”Aine, henki ja tietoisuus” -symposiumiin ja armenialaisen elokuvan festivaaleille.

Ensiksi mainitussa tapahtumassa ikiaikaista body-mind –problematiikkaa ja tietoisuuden arvoituksellista luonnetta  tarkastelemassa oli aivotutkija, filosofi, tekoälyn kehittäjä, kvanttimekaniikan tutkija ja teologi. Oli kiehtovaa huomata, miten samansuuntaisiin johtopäätelmiin näin kovin lähtökohdiltaan erilaiset esiintyjät päätyivät. Parhaat keskustelut käytiin yleisön kesken lounaalla, kahvitauolla ja viinilasin äärellä. Mutta näinhän seminaareissa useimmiten pruukaa käydä.

Neljättä kertaa järjestetty armenialaisen elokuvan minifestari olikin sitten haastavampaa pureskeltavaa. Olen ollut kauan kiinnostunut Armeniasta. Jo  taidehistorian opiskelijana ihailin Martyros Saryanin maalaustaidetta ja Komitas’in sävellyksiä. Holokaustiin verrattavissa oleva, mutta miltei vaiettu kansanmurha järkytti ja järkyttää edelleen mielenrauhaani. Vaikka olen myös kierrellyt ympäri Armeniaa, olin melko avuton monikerroksiseen symboliikkaan ja surrealismiin verhoutuneen Vigen Chaldranianin elokuvien äärellä. Näimme valoisan lauantaipäivän aikana peräkkäin kolme hänen elokuvaansa: Voice in the Wilderness, Kyrie Eleison ja Symphony of Silence.

Chaldranianin tuotannon keskeisiä teemoja ovat armenialainen sielunmaisema, kristillisen rakkauden ja hyveiden paikka maailmassa, hiljaisuuden sävyt sekä hulluuden ja normaaliuden rajat.

Kuva

Kulttuurikeskus Sofian kellot Kuva: Päivi Kiiski

Kuva

Rosa Liksom: Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi Kuva: Päivi Kiiski

Pyhä Sofia marttyyreineen

Pyhän Sofian ikoni Kuva: Päivi Kiiski

Kaksi festivaalielokuvista käsitteli aikaa, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja sen reunamilla olevat valtiot joutuivat sekasortoiseen tilaan. Vanha infrastruktuuri oli murtunut ja uutta ei ollut vielä näköpiirissä. Festivaalin taiteellinen johtaja, patristiikan professori Isä Serafim ja  Neuvosto-Latviassa nuoruutensa viettänyt ystäväni Ilse välittivät yleisölle hienosti elokuvien ilmapiirin tulkintaa. Ilman heidän panostaan moni kohtaus olisi jäänyt minulle arvoitukselliseksi.

Kuva

Ararat -vuori on keskeinen symboli armenialaisessa sielunmaisemassa Kuva: Päivi Kiiski

On myönnettävä, että kolme vaativaa taide-elokuvaa peräkkäin uuvutti minua melkoisesti. En taida olla oikeaa festarityyppiä tai sitten aiheet vaan olivat liian raskaita. Moni muukin katsoja koki tulleensa kuin mankelin läpi vedetyksi.

Hyvien yöunien ja kesäaikaan siirtymisen jälkeen elokuvat kuitenkin palasivat takaumina mieleeni. Moni yksityiskohta askarrutti aamukahvin äärellä ja aamupäivän aikana tartuin useampaankin Isä Serafimin kirjoittamaan Armenia -aiheiseen teokseen. Vaikuttavan taide-elämyksen merkkejä selvästi.

Ennen kaikkea ajattelen nyt, että Armenian kansan kokemien kärsimysten seurauksena ei voi odottaakaan kovin helppoja ja yksiselitteisiä taide-elokuvia.  Olen kiitollinen siitä, että meillä on Isä Serafimin kaltainen, aiheeseen syvällisesti perehtynyt henkilö joka pystyy raottamaan meille maallikoille ikkunoita armenialaisten kokemuksiin ja mielenmaisemaan.

Kuva

Isä Serafim mietteliäänä Kuva: Päivi Kiiski

Mainokset


Jätä kommentti

Tom of Finland ja Viggo Wallensköld

April Ashley by Boy George. Kuva: Homotopia

April Ashley by Boy George. Kuva: Homotopia

Istun Turun kivoimmassa ravintolassa, MAMI:ssa, lounaalla Gary Everettin kanssa. Everett on seksuaalivähemmistöjen taiteeseen ja kulttuuriin keskittyvän Homotopia -organisaation taiteellinen johtaja. Tapasin Everettin ja Tom of Finland –säätiön johtajan Durk Dehnerin ensimmäisen kerran vuonna 2011, jolloin Turku toimi Euroopan kulttuuripääkaupunkina. Juhlavuoden suuriin menestyksiin lukeutui Homotopian ja TOF-säätiön yhdessä kulttuuripääkaupunkisäätiön kanssa tuottama Tom of Finland –retrospektiivi. Turusta Tukholmaan jatkanut näyttelykierros keräsi yhteensä 140 000 katsojaa.

Gary Everett Aurajokimaisemassa

Gary Everett Aurajokimaisemassa

 Homotopia järjestää joka marraskuu laajan LGB&T  (Lesbian, gay, bisexual & transgender) –kulttuurifestivaalin, johon liittyy kuvataidetta, musiikkia, teatteria, tanssia, keskustelutilaisuuksia ja yhteisötapahtumia. Festivaalin lisäksi Homotopialla on ympärivuotista sosiaalista ja suvaitsevaisuuskasvatustoimintaa. Järjestö on hyvin verkostoitunut ja sen kansainvälisiin yhteistyöhankkeisiin tutustuu vuosittain satojatuhansia ihmisiä. Homotopia viettää tänä vuonna 10-vuotisjuhliaan ja vuoden ohjelmakalenteri on sen mukainen. David Hockneyn varhaista tuotantoa esittelevä näyttely järjestetään yhdessä Walker Art Galleryn kanssa, ensimmäisen ”transikonin” elämästä kertova ”April Ashley – Portrait of a Lady” puolestaan yhdessä Museum Liverpoolin kanssa. Ohjelmistossa on lisäksi mm. Sandi Toksvigin stand up –komiikkaa teemalla Funny Valentine Liverpoolin Filharmonisen orkesterin tiloissa, John Watersin vaudeville-esityksiä ja  Boy Georgen ja Trade Markin valokuva- & grafiikkanäyttely This way out. Divinen (1945-1988) elämästä ja urasta kertova dokumenttifilmi I Am Divine ja New Yorkin kuuluisasta Chelsea –hotellin asukkaista kertova näytelmä (…where every room has a story to tell…) kuulostavat myös mielenkiintoisilta. Koko ohjelmistoon voi tutustua osoitteessa http://www.homotopia.net/

Everett vierailee Turussa esittelemässä valmisteilla olevaa näyttelyhanketta Touko Laaksonen – Artist, Revolutionary, Liberator. Tarkoituksena on esitellä Tom of Finlandia laajemmassa kuin taidekontekstissa. Sosiologisena, sosiaalisena, kulttuurisena ilmiönä. Näyttelyyn ollaan kokoamassa erilaista arkistomateriaalia, valokuvia, kirjeitä, henkilökohtaista esineistöä. Tavoitteena on, että näyttely kiertäisi Liverpoolissa, Lontoossa, Berliinissä ja Tukholmassa. Mahdollinen esittelypaikka Suomessa on vielä auki.

Touko Laaksosen perhealbumi

Touko Laaksosen perhealbumi

 Tom of Finland on varmasti kansainvälisesti tunnetuin suomalainen taiteilija. Kaarinassa, lähellä Turkua vuonna 1921 syntynyt ja Helsingissä vuonna 1991 kuollut Touko Laaksonen vietti parhaat vuotensa Yhdysvalloissa ja toimi inspiraationlähteenä aikansa populaarikulttuurille ja kokonaisille uusille sukupolville sukupuolivähemmistöjä. Suomen itsenäisyyden juhlavuodelle 2017 kaavailtua näyttelyä odotellessa voi tutustua esim. FT, dosentti Harri Kalhan erinomaiseen tutkimusjulkaisuun Tom of Finland – Taidetta Seksin Vuoksi.

 Kannattaa tutustua myös Hämeenlinnan taidemuseossa esillä olevan Viggo Wallensköldin (s.1969) näyttelyyn Variaatioita. Taiteilija kuvaa teoksissaan fyysistä erilaisuutta, rujoutta,  ihmisen moninaisuutta ja (pilkallisen) katseen kohteeksi joutumista. Ensimmäinen erilaisuuden muoto, johon taiteilija nuoruudessaan tarttui, oli lihavuus. Amputointiaiheet viittaavat ilmeisesti sekä fyysiseen, että henkiseen amputointiin. Wallensköld valittiin vuonna 2005 vuoden nuoreksi taiteilijaksi, mihin liittyi kutsunäyttely Tampereen taidemuseossa ja Amos Anderssonin museossa. 2008-2009 Wallensköldin tuotannosta oli esillä laaja katsaus myös Pietarin marmoripalatsissa, mutta taiteilija epäilee, että tämän päivän venäläisessä mielipideilmastossa näyttely tuskin olisi enää mahdollinen. Vuonna 2009 Wallensköld joutui sensuurin kohteeksi jopa Suomessa.  Kirkkopalvelut ry:n järjestämästä Toiseuden kohtaaminen –näyttelystä poistettiin yllättäen kaikki transsukupuolisuutta ja homoseksuaalisuutta kuvaavat maalaukset.

Hallitsija, Viggo Wallensköld

Hallitsija, Viggo Wallensköld

Virallisen jargonin Suomi julistaa kaikkien kansalaistensa yhdenvertaisuutta mm. lain edessä. Silti olemme odottavalla kannalla edelleen esim. tasavertaisen avioliittolain suhteen.


Jätä kommentti

Fantasiafeminismiä

Iiu Susiraja (s.1975) on taiteilija, jonka nimi on nyt kaikkien alaa seuraavien huulilla. Häneltä on teoksia parhaillaan esillä kahdessa suuressa kokoelmanäyttelyssä. Helsingin kaupungin taidemuseon Yksinäisyys

Iiu Susiraja: Sata grammaa 2.

Iiu Susiraja: Sata grammaa 2.

aiheisessa kattauksessa ja Wäinö Aaltosen museon Adidasmies ja Voimanainen -näyttelyssä. Jälkimmäisessä esitellään Turun kaupungin taidekokoelman uudishankintoja. Susiraja on esillä syksyllä myös Frankfurtissa, jossa esitellään eturivin suomalaisia valokuva- ja videotaiteilijoita.

Turun taideakatemiasta valmistunut Susiraja haluaa teoksillaan herättää voimakkaita tunteita. Taiteilija on itse useimpien teosten keskipisteessä ja hänet nähdään mitä ihmeellisimmissä puuhissa. Susiraja ottaa valokuvansa ja kuvaa videonsa omassa kodissaan, sillä hänestä on tärkeää, että taiteilijalla on henkilökohtainen suhde työskentely-ympäristöönsä. ”Kotini on muusani”, sanoo taiteilija.

Susiraja listaa esineitä: kaulin, ämpäri, luuta, nailonsukat, pullapitko, nakit. Aikaa kuluu, arki on hidasta ja tylsää. Taiteilija valitsee listaltaan yhden esineen ja alkaa pyöritellä sitä. Luuta pingotetaan rintojen alle, metvurstiviipaleet lapuiksi silmille, pullapitko muuttuu heijattavaksi vauvaksi. Eritoten videoissa tuloksena on usein satiirisia niksipirkko-vinkkejä. Ruoka ja erilaiset elintarvikkeet ovat oleellinen osa Susirajan rekvisiittaa. Meitä on opetettu, että ruoalla ei saa leikkiä, mutta kuriton taiteilija ei välitä kielloista. ”Liika kiltteys tappaa”, toteaa taiteilija.

Ihmiset hämmästelevät kun isokokoinen ihminen kehtaa olla framilla eikä häpeile ulkomuotoaan. Ikuisen nuoruuden ja kauneuden perässä juoksevat photoshopatut naiset saavatkin Susirajan töistä haasteen; jokaisella on oikeus tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään. Susiraja laittaa itsensä likoon, muita ihmisiä hän ei halua esittää erikoisessa valossa.

Iiu Susiraja: 6. kuva sarjasta One size fits all.

Iiu Susiraja: 6. kuva sarjasta One size fits all.

Ankeasta lähiökodista taidemaailman parrasvaloihin kulkeutunut taiteilija ei ole aina ollut Iiu Susiraja. Hänen alkuperäinen nimensä oli Pirre Karvinen – koulukiusattu tyttö, joka päätti tehdä elämästään taideteoksen. Ennen taideakatemiaa taiteilija opiskeli maalari- ja tekstiiliartesaaniksi. Vuonna 2006 hän vaihtoi nimensä. Jo nimi ”Susiraja” assosioituu mielessäni tietynlaisessa marginaalissa elämiseksi. Taiteilijaa ei hevin tapaa kokkareissa, omiin avajaisiinsakaan hän ei mielellään osallistu.

Iiu Susirajan töitä on luonnehdittu fantasiafeministisiksi. Minun mielestäni teokset tasapainottelevat hienosti arjen ja fantasian ristiaallokossa. Musta huumori hersyy. Kuvien outous herättää tottumattomassa katsojassa varmaankin monenlaisia kysymyksiä. Saako nauraa? Pitäisikö teosten maailmaa peilata omaan elämäänsä? Mikä on taiteilijan perimmäinen sanoma?

Susirajan kotisivuilta löytyy seuraava HYVÄ KÄYTÖS -sarjan resepti:

Iiu Susiraja: Voimanainen, 2011. Turun kaupungin taidekokoelma

Iiu Susiraja: Voimanainen, 2011. Turun kaupungin taidekokoelma

1 tuhti tyttö
1 arkinen esine
1 pussi kuivaa huumoria

Ainekset vispataan sekaisin keskenään vieraiden saapuessa ja annetaan vetäytyä jääkaapissa.

Lopuksi massasta leikataan suuhun sopivia palasia ja tarjoillaan raamien kera.

Iiu Susirajan ja 50 muun nykytaiteilijan töihin voi tutustua Wäinö Aaltosen museossa Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyssa ajalla 14.3.-25.5.2014.


Jätä kommentti

Vaarallista rakkautta

”Tapasin mieheni 18-vuotiaana. Aluksi kaikki meni ihan hyvin. Vuosien saatossa miehessä alkoi näkyä väkivaltaisia piirteitä, mutta aluksi ajattelin, että se menee ohi. Ei se mennyt. Tilanne paheni pikkuhiljaa hiipimällä. En saanut tavata entisiä kavereitani, en olla tekemisissä sisarusteni ja vanhempieni kanssa, en puhua kauppareissuilla tuttujen kanssa. Lopulta estettiin jopa töihin meneminen, haukuttiin huoraksi ja kuulusteltiin aiemmista suhteistani. Väkivalta paheni koko ajan: hakkaamista, potkimista, hiusten repimistä, pakottamista seksiin tuntikausien ajan… Lista on loputon. En edes pysty kaikkea kauheutta kertomaan, hirvittäviä asioita tapahtui. Kaikki tavarani hajotettiin ja vaatteeni revittiin. On monta asiaa mitä en ole kertonut kellekkään.”

– Heidi 45 Nurmijärvi

Meeri Koutaniemi: Eeva. Naisten Linja.

Meeri Koutaniemi: Eeva. Naisten Linja.

Naisiin kohdistuva väkivalta on maailmanlaajuisesti merkittävä naisten terveyttä ja tasa-arvoa haittaava ihmisoikeuskysymys. Väkivalta voi tarkoittaa mitä tahansa sukupuoleen liittyvää väkivaltaa, joka aiheuttaa fyysistä, seksuaalista tai henkistä kärsimystä. Väkivalta ei siis tarkoita ainoastaan fyysisiä tekoja.

Naisiin kohdistuvan väkivallan käsitteeseen sisältyvät seuraavat teot, mutta se ei rajoitu ainoastaan niihin:
a) Perheessä tapahtuva fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö, tyttöjen ympärileikkaus, raiskaus avioliitossa ja myötäjäisiin liittyvä väkivalta, sekä muun kuin puolison aiheuttama väkivalta ja riisto.
b) Perheen ulkopuolella tapahtuva fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, raiskaus, seksuaalinen hyväksikäyttö ja riisto, seksuaalinen häirintä ja uhkailu työpaikalla, oppilaitoksissa ja muualla, naisilla käytävä kauppa sekä prostituutioon pakottaminen.
c) Rakenteellinen väkivalta. Fyysinen, seksuaalinen ja henkinen väkivalta, johon valtio syyllistyy tai jonka se sallii, missä tahansa sitä esiintyykin.

Pertti Jarla. Kuva: Naisten Linja

Pertti Jarla. Kuva: Naisten Linja

Naisten Linja Suomessa ry on organisaatio, jonka tehtävänä on vastustaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ylläpitäviä asenteita ja rakenteita yhteiskunnassa, poistaa tällainen väkivalta yhteiskunnallisella ja yksilötasolla sekä auttaa väkivallan kohteeksi joutuneita naisia ja muita osallisia.  Linja pitää yllä Naisten Netti -sivustoa, jossa annetaan maksutonta neuvontaa ja tukea internetin välityksellä väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille naisille ja tytöille sekä heidän läheisilleen.

Nyt Naisten Linja on käynnistänyt JAA SALAISUUS -kampanjan, jossa kootaan suomalaisten naisten kertomia tarinoita väkivallasta. Mukaan kampanjaan on lisäksi pyydetty joukko tunnettuja taiteilijoita, jotka ovat tehneet näistä kerätyistä tositarinoista näkyviä. Kampanjalla pyritään tekemään parisuhdeväkivallasta ja sen salailusta loppu. Teokset ovat esillä Kluuvin kauppakeskuksen näyttelytilassa 25.2.–8.3.2014. Teokset ovat myös myynnissä. Myynnistä saatava tuotto käytetään Naisten Linjan hyväksi.

Olemme lukeneet kauhistuttavia tarinoita esim. Intiasta, jossa joukkoraiskaukset ja vaimojen polttaminen keittiössä (muka tapaturma) ovat arkipäivää. Piilossa olevaa väkivaltaa löytyy myös aivan lähipiirissämme. Pitäkäämme siis silmät ja korvat auki!

Lisätietoa Jaa salaisuus -kampanjasta

Rakel Liekki Pikkuhiljaa hiipimällä (Kuva: Naisten Linja)

Rakel Liekki Pikkuhiljaa hiipimällä (Kuva: Naisten Linja)

Priska Falin: Kyynelten kertomaa (Kuva: Naisten Linja)

Priska Falin: Kyynelten kertomaa (Kuva: Naisten Linja)


Jätä kommentti

Mietteitä Malagassa

Lomalla Malagassa. Tarkoituksena oli vain nauttia auringosta, lukea ja syödä hyvin. Vaan mitäpä museoihminen muuta vapaa-ajallaan tekisi kuin luuhaisi näyttelyissä ja bongaisi nähtävyyksiä. Eritoten, jos kohde näin helmikuussa ei olekaan kovin aurinkoinen.

Ensimmäinen kohteeni on Carmen Thyssen museo, joka on avattu yleisölle vasta vuonna 2011. Kyseessä on Madridin Thyssen-Bornemisza museon ekstensio sillä painotuksella, että Malagassa esillä on nimenomaan paronitar Carmen Thyssenin (os. Cervera) keräämä kokoelma. Geronaan on suunnitteilla kolmas Thyssen –museo, eräänlaista ”Guggenheim” –toimintaa tämäkin.

Harhaanjohtavaa mainontaa

Harhaanjohtavaa mainontaa

Arkkitehtonisesti ja rakennushistoriallisesti monikerroksinen Malagan Thyssen museo keskittyy erityisesti 1800-luvun andalusialaiseen maalaustaiteeseen, mutta museolla on myös aktiivista vaihtuvien näyttelyiden toimintaa. Kaupungin katukuvassa markkinoidaan näyttävästi blockbuster-näyttelyä: ”Courbet, Van Gogh, Monet, Leger”, jonka sisältö tuottaa valtavan pettymyksen. Suurilta nimiltä näyttelyssä on esillä vain muutama marginaalinen teos, muu kokonaisuus on koottu heidän vähemmän tunnettujen aikalaistensa tuotannosta. Miten helpolla museot sortuvatkaan  tähän vanhanaikaiseen markkinointikikkaan. Tulotavoitteet kun arvioidaan nykyään pilviin. Tuloksena on kuitenkin vain vihaisia asiakkaita. Grrr..

Ei muuta kuin eteenpäin. Seuraavana päivänä ohjelmassa on CAC Malaga, Malagan nykytaiteen keskus/museo. Hieman ränsistyneessä rakennuksessa on yhtä aikaa esillä monta eri näyttelyä. Täällä yleisötyö kuitenkin tuottaa iloisen yllätyksen. Luin aamiaispöydässä turisteille suunnattua englanninkielistä sanomalehteä, jossa ilmoitettiin julkisesti El ROTO –nimisen taiteilijan avajaisista CAC:ssa. Malagan kaupunginjohtaja toivotti henkilökohtaisesti kaikki kiinnostuneet tervetulleiksi. Olikohan tämä julkinen avajaiskutsu suunnattu lähinnä turisteille vai olikohan vastaavanlainen ilmoitus myös paikallisessa espanjankielisessä lehdessä? Tämä jäi tarkistamatta.

Malagassa on kolmaskin taidemuseo, Picasson elämäntyölle omistettu, hyvin hoidettu, kaunis pieni erikoismuseo. Olihan maestro syntynyt juuri Malagassa. Vaan onhan näitä Picasso-museoita: Pariisissa, Barcelonassa, Antibes´ssa. Suurista nimistä otetaan kaikki irti. Tällä kertaa esillä on pedagogisesti hienolla tavalla toteutettu erikoisnäyttely: 11 vanhaa mestaria, jotka ovat inspiroineet taiteilijaa. Ja rinnalla tietenkin Picasson omia teoksia siten, että vaikutussuhteet olivat selvästi nähtävissä.

Stupa Benalmadenassa

Stupa Benalmadenassa

Malagassa on monta viehättävän oloista pientä erikoismuseota, mutta en jaksa jäädä kaikkia kiertämään, vaan haluan retkeillä myös hieman kaupungin ulkopuolella. Aurinkorannikkoa pitkin kulkee tavattoman kätevä, nopea juna (vai pitäisiköhän sanoa metro), joka yhdistää mm. Malagan, Torremolinoksen, Fuengirolan ja Marbellan. Lähden tutkiskelemaan Fuengirolaa, jonne on asettunut niin paljon suomalaisia ja yleensäkin pohjoismaalaisia viettämään talvea. Maisema junamatkalla on ankea, liian täyteen rakennettua ympäristöä, ilmeisesti talouslaman vuoksi keskeneräisiksi jääneitä rakennuksia. Fuengirola vaikuttaa osittain suorastaan slummilta. Haluaisinko asua täällä? En. Esteettinen viettini ei kuitenkaan anna periksi. Haluan löytää täältä jotain kaunista (No, ovathan veneet nyt ainakin kauniita).

Suunnistan Benalmadenaan, tutustumaan Euroopan suurimpaan buddhalaiseen stupaan, joka on rakennettu Himalajan valtioille tutulla tiibetiläisellä tyylillä. WAU! Paikka on maisemallisesti uskomattoman kaunis. Korkealta avautuva merinäköala, vuoret, avaruus. Stupa on eräänlainen monoliittinen temppeli, monumentti, joka muistuttaa maisemassa buddhalaisista arvoista. Tunnettu tiibetiläinen lama, Chogyam Trungpa kirjoittaa: “The visual impact of the stupa on the observer brings a direct experience of inherent wakefulness and dignity. Stupas continue to be built because of their ability to liberate one simply upon seeing their structure.”  

Stupa Benalmadenassa, sisäkuva

Stupa Benalmadenassa

Tiibetiläisiä stupia on kahdeksaa eri tyyppiä, joista kukin edustaa jotain tärkeää tapahtumaa Buddha Shakyamunin elämänkaaressa. Benalmadenassa se on omistettu valaistumiselle. Useimmiten stupa on umpinainen, mutta täällä rakennelman sisällä on meditointihalli upeine seinämaalauksineen ja veistoksineen. Rakennuksen pohjakerroksessa on pieni museo, jossa tällä kertaa esitellään Himalajan alueen valtioiden aineellista kulttuuriperintöä.   Aivan stupan vieressä on viehättävä perhospuisto, trooppinen katettu puutarha, jossa voi nähdä liihottelevan jopa 1500 erilaista perhoslajia. Kauneudenkaipuuni saa täällä piristysruiskeen. Paikkaa mainostetaan lauseella ”Where colours fly…” ja toden totta, perhosethan ovat kuin lentäviä maalauksia. Olkapäälleni istahtaa ihastuttava sitruunaperhonen, kuin stupan seinämaalauksesta tänne puutarhaan lentänyt Dakini – Sky dancer.   Palaan hyvillä mielin Malagaan ja mietin seuraaville päiville uusia seikkailuja. 

Perhospuisto


Jätä kommentti

Valokuvaterapiaa 10 vuotta

Suomen Valokuvaterapiayhdistys ry perustettiin Turussa ravintola Teinissä Valon päivänä 3. helmikuuta 2004. Yhdistyksen tarkoituksena on tämän terapiamuodon tunnetuksi tekeminen, menetelmien kehittäminen ja osaamisen edistäminen. Psykoterapeuttien ja valokuvaajien yhteistyö alkoi Turussa jo vuonna 2001, jolloin valokuvaterapian kansainvälinen pioneeri Rosy Martin piti kaupungissa ensimmäisen työpajansa.  Valokuvaterapian tavoitteena on lisätä taiteen, kulttuurin ja terveyden välistä vuorovaikutusta. Välineinä käytetään yksilöterapian lisäksi luentoja, työpajoja, tapahtumia ja näyttelyitä.

"Congress on Phototherapy and Therapeutic Photography, 2008 "  tapahtuman pre-workshopista Seilistä.

Valokuvaterapiaa käytetään tukimenetelmänä psykologisessa ja terapeuttisessa työssä. Kyseessä on kuitenkin toiminta, josta kuka tahansa voi saada itselleen välineitä parempaan itseymmärrykseen. Valokuvaa käytetään menetelmänä, joka avaa tunteiden, muistojen ja ajatusten arkistoa ja toisaalta edistää uusien mielikuvien muodostumista. Tavoitteena on saavuttaa ymmärrettävämpi ja parempi käsitys omasta elämästä ja omista potentiaaleista.   Erityisen hedelmällisiksi on koettu perhealbumien työstäminen ja uusien omakuvien rakentaminen. Jokainen kuva on kuin peili, jonka kautta mieleen tallentuneet muistikuvat aktivoituvat. Kuvia on tietoista reflektointia käyttäen kuitenkin mahdollista tulkita ja koodata uudelleen.  Omaelämäkerrallisten kuvien lisäksi hedelmällisiksi lajityypeiksi ovat osoittautuneet symboliset ja assosiatiiviset valokuvat.

Kuluvan vuoden kesällä Suomen Valokuvaterapiayhdistys järjestää 10-vuotisjuhlavuoden merkeissä Turussa seminaarin ja näyttelyn teemalla Selfportrait, extended.  Hanke linkittyy Wolf Nkole Helzlen nettiin perustamaan valokuvapäiväkirjaan: ”I am we _ interactive image” ja tapahtumat toteutetaan yhteistyössä Valokuvakeskus Perin, Turun Taideakatemian ja Turun Yliopiston kanssa.

"Congress on Phototherapy and Therapeutic Photography, 2008 "  tapahtuman pre-workshopista Seilistä.

”Congress on Phototherapy and Therapeutic Photography, 2008 ”
tapahtuman pre-workshopista Seilistä.

Keskustelen Valokuvaterapiayhdistyksen perustajiin kuuluvan psykoterapeutti Ulla Halkolan kanssa. Halkola on erityisen iloinen siitä, että Turusta liikkeelle lähtenyt toiminta on nopeasti laajentunut koko maan kattavaksi. Myös kansainvälinen toiminta on ollut hedelmällistä ja poikinut EU-hankkeita ja kongresseja, mm. Euroopan ensimmäisen valokuvaterapian kongressin vuonna 2008. Tulevilta vuosilta Ulla Halkola odottaa erityisesti menetelmien kehittämistä ja tutkimustyötä.

Valokuvaterapia rinnastetaan usein nk. voimauttavan valokuvan käsitteeseen, vaikka kyse on hieman erilaisista lähestymistavoista. Voimauttava valokuva on taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä, palkittu menetelmä, joka paneutuu mm.  itsemäärittelyn oikeutukseen, vastavuoroisuuteen ja ulkoapäin asetettujen valta-asemien purkamiseen. Vaikka kyseessä on valokuvamenetelmä, ei voimauttavan valokuvan työväline oikeastaan ole valokuvaus, vaan katse ja näkemisen tapa – se, miten voimme tietoisesti valita katsoa toisin ja nostaa kuormittavien asioiden sijasta näkyväksi sellaisenkin eheyden, joka on niin haurasta, ettei se vielä ole oikeastaan edes olemassa. Savolaisen tunnetuin hanke on Maailman ihanin tyttö -niminen lastensuojeluprojekti, jonka hän työsti koskettavaksi valokuvanäyttelyksi ja kirjaksi. Näyttely on kiertänyt 15 vuotta paitsi ympäri Suomea, myös muualla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Meillä Turussa, Wäinö Aaltosen museossa, se oli esillä vuonna 2008  ja osoittautui erääksi suosituimmista valokuvanäyttelyistämme. Kuluvana keväänä maailman ihanimpien tyttöjen omakuviin voi tutustua jälleen Vantaan taidemuseossa.

Omakuva näyttäytyy ajassamme ja sosiaalisessa mediassa nyt vahvana – ja monenlaisissa eri muodoissa. Selfieiden ylituotanto on toisaalta johtanut jo aiheen inflaatioon ja The Guardianin kehittämään ei-niin-mairittelevaan narsismisävytteiseen termiin Selfieismi. Omakuvalla on kuitenkin valtava potentiaali. Ovathan taiteilijat hyödyntäneet aihetta kautta aikojen, luoden itselleen ja katsojille yhä uusia tulkintoja ja tulkinta-avaruuksia. Onneksi ihminen pysyy aina riittävän avoimena mysteerinä.


Jätä kommentti

Taidehallissa

Seison kuohuviinilasi kädessä Esko Männikön näyttelyn avajaisissa, Taidehallissa. Onpas väljää, missä kaikki ovat? Tajuan eksyneeni VIP VIP -vieraiden, teoslainaajien ja sponsorien preview-tilaisuuteen. Ennen kuutta alkaa tapahtua; ihmisiä lappaa ovista ja ikkunoista. Ulos muodostuu 100 metriä pitkä jono. Varsinaiset avajaiset ovat alkamassa.

Päätän santsata hieman viiniä, mutta mitä ihmettä? Viinitarjoilu on muuttunut maksulliseksi! Kollegani supattaa, että tämä on ihan normaali käytäntö, myös Helsingin museoissa. Näin maalaisserkkuna käytäntö hämmästyttää. Gallerioissa avajaisia sentään vielä juhlitaan kaikille avoimella tarjoilulla. Ovatko vain museot näin köyhiä ja kipeitä? No, ei meillä Turussa : ) Konkurssi tosin häämöttää, mutta rinta rottingilla ja viinilasi kädessä toivotetaan ystävät ja kylän miehet vielä yhteisiin avajaisjuhliimme.

Esko Männikön näyttely Helsingin Taidehallissa, 2014. Kuva: Patrik Rastenberger

Esko Männikön näyttely Helsingin Taidehallissa, 2014. Kuva: Patrik Rastenberger

Mutta sitten itse asiaan. TIME FLIES -näyttely on pakahduttavan upea. Ja minkälainen ripustus! Nauhamaisena, vailla pienintäkään väliä, Männikön kuvamaailma soljuu huoneesta toiseen. Kymmenisen taiteilijan neljän vuosikymmenen aikana työstämää teemaa on sekoitettu häkellyttäväksi kuvakudokseksi, jossa entisestään tiivistyy Männikön ilmaisulle luonteenomainen voimakas läsnäolo, rosoisuus, inhimillinen lämpö ja arjen poetiikka. Ripustus ottaa hyvin haltuunsa myös Taidehallin korkeat tilat. Tiiviinä tihentyminä pienetkin valokuvat kasvattavat materiaalista ja visuaalista volyymiä vaativissa tiloissa.

Esko Männikkö: Sylvi?, 2001

Esko Männikkö: Sylvi?, 2001

Tällaiseen ripustustyyliin olen törmännyt joskus aikaisemminkin, mutta missä? Ettei vain olisi Bilbaon Fine Arts Museumissa. Luitte oikein, en puhu Bilbaon Guggenheimista; löytyy sitä maailmasta sentään vielä muitakin kuin Guggenheimeja – jopa Bilbaosta. Siellä esillä ei ollut Männikköjä, vaan museon omia kokoelmia. Nauhamainen, vieri viereen kytketty kuvasto avasi kaleidoskooppimaisen näkymän eri aikakausiin ja tekijöihin. Vaikutelma oli vastakkainen kuin Taidehallissa, jossa ymmärsi näkevänsä koko ajan kuitenkin samaa unta. No, mielenkiintoisia ripustusratkaisuja molemmat.On aika jatkaa perjantai-illan muihin haasteisiin. Ohitan Taidehalliin jonottavien taidenälkäisten avajaisvieraiden jonon ja toivottelen antoisaa iltaa.