Fantasiafeminismiä

Iiu Susiraja (s.1975) on taiteilija, jonka nimi on nyt kaikkien alaa seuraavien huulilla. Häneltä on teoksia parhaillaan esillä kahdessa suuressa kokoelmanäyttelyssä. Helsingin kaupungin taidemuseon Yksinäisyys –

Iiu Susiraja: Sata grammaa 2.

aiheisessa kattauksessa ja Wäinö Aaltosen museon Adidasmies ja Voimanainen -näyttelyssä. Jälkimmäisessä esitellään Turun kaupungin taidekokoelman uudishankintoja. Susiraja on esillä syksyllä myös Frankfurtissa, jossa esitellään eturivin suomalaisia valokuva- ja videotaiteilijoita.

Turun taideakatemiasta valmistunut Susiraja haluaa teoksillaan herättää voimakkaita tunteita. Taiteilija on itse useimpien teosten keskipisteessä ja hänet nähdään mitä ihmeellisimmissä puuhissa. Susiraja ottaa valokuvansa ja kuvaa videonsa omassa kodissaan, sillä hänestä on tärkeää, että taiteilijalla on henkilökohtainen suhde työskentely-ympäristöönsä. ”Kotini on muusani”, sanoo taiteilija.

Susiraja listaa esineitä: kaulin, ämpäri, luuta, nailonsukat, pullapitko, nakit. Aikaa kuluu, arki on hidasta ja tylsää. Taiteilija valitsee listaltaan yhden esineen ja alkaa pyöritellä sitä. Luuta pingotetaan rintojen alle, metvurstiviipaleet lapuiksi silmille, pullapitko muuttuu heijattavaksi vauvaksi. Eritoten videoissa tuloksena on usein satiirisia niksipirkko-vinkkejä. Ruoka ja erilaiset elintarvikkeet ovat oleellinen osa Susirajan rekvisiittaa. Meitä on opetettu, että ruoalla ei saa leikkiä, mutta kuriton taiteilija ei välitä kielloista. ”Liika kiltteys tappaa”, toteaa taiteilija.

Ihmiset hämmästelevät kun isokokoinen ihminen kehtaa olla framilla eikä häpeile ulkomuotoaan. Ikuisen nuoruuden ja kauneuden perässä juoksevat photoshopatut naiset saavatkin Susirajan töistä haasteen; jokaisella on oikeus tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään. Susiraja laittaa itsensä likoon, muita ihmisiä hän ei halua esittää erikoisessa valossa.

Iiu Susiraja: 6. kuva sarjasta One size fits all.

Ankeasta lähiökodista taidemaailman parrasvaloihin kulkeutunut taiteilija ei ole aina ollut Iiu Susiraja. Hänen alkuperäinen nimensä oli Pirre Karvinen – koulukiusattu tyttö, joka päätti tehdä elämästään taideteoksen. Ennen taideakatemiaa taiteilija opiskeli maalari- ja tekstiiliartesaaniksi. Vuonna 2006 hän vaihtoi nimensä. Jo nimi ”Susiraja” assosioituu mielessäni tietynlaisessa marginaalissa elämiseksi. Taiteilijaa ei hevin tapaa kokkareissa, omiin avajaisiinsakaan hän ei mielellään osallistu.

Iiu Susirajan töitä on luonnehdittu fantasiafeministisiksi. Minun mielestäni teokset tasapainottelevat hienosti arjen ja fantasian ristiaallokossa. Musta huumori hersyy. Kuvien outous herättää tottumattomassa katsojassa varmaankin monenlaisia kysymyksiä. Saako nauraa? Pitäisikö teosten maailmaa peilata omaan elämäänsä? Mikä on taiteilijan perimmäinen sanoma?

Susirajan kotisivuilta löytyy seuraava HYVÄ KÄYTÖS -sarjan resepti:

Iiu Susiraja: Voimanainen, 2011. Turun kaupungin taidekokoelma

1 tuhti tyttö
1 arkinen esine
1 pussi kuivaa huumoria

Ainekset vispataan sekaisin keskenään vieraiden saapuessa ja annetaan vetäytyä jääkaapissa.

Lopuksi massasta leikataan suuhun sopivia palasia ja tarjoillaan raamien kera.

Iiu Susirajan ja 50 muun nykytaiteilijan töihin voi tutustua Wäinö Aaltosen museossa Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyssa ajalla 14.3.-25.5.2014.

Valokuvaterapiaa 10 vuotta

Suomen Valokuvaterapiayhdistys ry perustettiin Turussa ravintola Teinissä Valon päivänä 3. helmikuuta 2004. Yhdistyksen tarkoituksena on tämän terapiamuodon tunnetuksi tekeminen, menetelmien kehittäminen ja osaamisen edistäminen. Psykoterapeuttien ja valokuvaajien yhteistyö alkoi Turussa jo vuonna 2001, jolloin valokuvaterapian kansainvälinen pioneeri Rosy Martin piti kaupungissa ensimmäisen työpajansa.  Valokuvaterapian tavoitteena on lisätä taiteen, kulttuurin ja terveyden välistä vuorovaikutusta. Välineinä käytetään yksilöterapian lisäksi luentoja, työpajoja, tapahtumia ja näyttelyitä.

Valokuvaterapiaa käytetään tukimenetelmänä psykologisessa ja terapeuttisessa työssä. Kyseessä on kuitenkin toiminta, josta kuka tahansa voi saada itselleen välineitä parempaan itseymmärrykseen. Valokuvaa käytetään menetelmänä, joka avaa tunteiden, muistojen ja ajatusten arkistoa ja toisaalta edistää uusien mielikuvien muodostumista. Tavoitteena on saavuttaa ymmärrettävämpi ja parempi käsitys omasta elämästä ja omista potentiaaleista.   Erityisen hedelmällisiksi on koettu perhealbumien työstäminen ja uusien omakuvien rakentaminen. Jokainen kuva on kuin peili, jonka kautta mieleen tallentuneet muistikuvat aktivoituvat. Kuvia on tietoista reflektointia käyttäen kuitenkin mahdollista tulkita ja koodata uudelleen.  Omaelämäkerrallisten kuvien lisäksi hedelmällisiksi lajityypeiksi ovat osoittautuneet symboliset ja assosiatiiviset valokuvat.

Kuluvan vuoden kesällä Suomen Valokuvaterapiayhdistys järjestää 10-vuotisjuhlavuoden merkeissä Turussa seminaarin ja näyttelyn teemalla Selfportrait, extended.  Hanke linkittyy Wolf Nkole Helzlen nettiin perustamaan valokuvapäiväkirjaan: ”I am we _ interactive image” ja tapahtumat toteutetaan yhteistyössä Valokuvakeskus Perin, Turun Taideakatemian ja Turun Yliopiston kanssa.

”Congress on Phototherapy and Therapeutic Photography, 2008 ”
tapahtuman pre-workshopista Seilistä.

Keskustelen Valokuvaterapiayhdistyksen perustajiin kuuluvan psykoterapeutti Ulla Halkolan kanssa. Halkola on erityisen iloinen siitä, että Turusta liikkeelle lähtenyt toiminta on nopeasti laajentunut koko maan kattavaksi. Myös kansainvälinen toiminta on ollut hedelmällistä ja poikinut EU-hankkeita ja kongresseja, mm. Euroopan ensimmäisen valokuvaterapian kongressin vuonna 2008. Tulevilta vuosilta Ulla Halkola odottaa erityisesti menetelmien kehittämistä ja tutkimustyötä.

Valokuvaterapia rinnastetaan usein nk. voimauttavan valokuvan käsitteeseen, vaikka kyse on hieman erilaisista lähestymistavoista. Voimauttava valokuva on taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä, palkittu menetelmä, joka paneutuu mm.  itsemäärittelyn oikeutukseen, vastavuoroisuuteen ja ulkoapäin asetettujen valta-asemien purkamiseen. Vaikka kyseessä on valokuvamenetelmä, ei voimauttavan valokuvan työväline oikeastaan ole valokuvaus, vaan katse ja näkemisen tapa – se, miten voimme tietoisesti valita katsoa toisin ja nostaa kuormittavien asioiden sijasta näkyväksi sellaisenkin eheyden, joka on niin haurasta, ettei se vielä ole oikeastaan edes olemassa. Savolaisen tunnetuin hanke on Maailman ihanin tyttö -niminen lastensuojeluprojekti, jonka hän työsti koskettavaksi valokuvanäyttelyksi ja kirjaksi. Näyttely on kiertänyt 15 vuotta paitsi ympäri Suomea, myös muualla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Meillä Turussa, Wäinö Aaltosen museossa, se oli esillä vuonna 2008  ja osoittautui erääksi suosituimmista valokuvanäyttelyistämme. Kuluvana keväänä maailman ihanimpien tyttöjen omakuviin voi tutustua jälleen Vantaan taidemuseossa.

Omakuva näyttäytyy ajassamme ja sosiaalisessa mediassa nyt vahvana – ja monenlaisissa eri muodoissa. Selfieiden ylituotanto on toisaalta johtanut jo aiheen inflaatioon ja The Guardianin kehittämään ei-niin-mairittelevaan narsismisävytteiseen termiin Selfieismi. Omakuvalla on kuitenkin valtava potentiaali. Ovathan taiteilijat hyödyntäneet aihetta kautta aikojen, luoden itselleen ja katsojille yhä uusia tulkintoja ja tulkinta-avaruuksia. Onneksi ihminen pysyy aina riittävän avoimena mysteerinä.