Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

My Chinese Landscape

Kauko-Idän kulttuurien harrastajana ja ihailijana astuin sisään Muu-Galleriaan, jossa oli viime sunnuntaihin asti esillä Sara Pathiranen näyttely ”My Chinese Landscape”. Esillä oli taiteilijan videoita Huangshan-vuodelta, joka on yksi klassisista vuorelle kiipeilyn kohteista. Täydellisimmillään huippu on silloin kun samaan aikaan voi nähdä rotkossa soljuvan joen. Kiinassa onkin oma käsite tällaiselle vuori-vesi -kokemukselle ja käsite viittaa luonnossa oleviin perusvoimiin Yin ja Yang. Maisemassa vuori on Yang ja vesi Yin.

Vesien ja vuorten äärelle hakeutuivat taiteilijat, runoilijat ja filosofit. Tänä päivänä tavalliset turistit, jotka ottavat itsestään selfieitä vuori taustanaan.

Sara Pathiranen video sisältää ”klassisia” kuvia Huangshanilta, mutta myös kokemuksen, että kuuluisalle vuorelle matkaaminen sisältää aina riskin, että sankka sumu ja usva piilottavat maiseman. Tuolloin selfiekuvankin tausta on pelkkää utua.

Vuori-vesi -runouden merkittävimpiä varhaisia edustajia on Xie Lingyn (385-433), jonka runot tuovat lukijan eteen kaikki ne eri mahdollisuudet ja tavat, miten vuorimaisemassa vaeltaminen voi tarjota lohtua ja innoitusta. Xie Lingyn kuvaa runoissaan myös muita luonnonatmosfäärejä kuin vuoret. Hänelle kelpaavat myös pusikot.

Pathirane tarjoaa näyttelynsä taustaksi Lingyun runon ”Seuraan Jinzhun virtaa, ylitän vuoren huiput ja matkaan joen vartta”.

Apinoiden huudot: tiedän auringon olevan todella nousemassa.

Laakson pimeydessä valo ei vielä näy.

jyrkänteiden alapuolella pilvet alkavat kerääntyä;

kukilla kaste edelleen kimmeltää.

Keinahtelevin askelin matkani kiemurtelee poukamien ja lahtien rantaa’ja etenen kauas, nouden solissa ja jyrkänteillä.

Kun kahlaan yli vuorivirran, nostan kaapuni helmaa,

sitten kiipeän paalutettua polkua yhä ylemmäs.

Joen saarekkeiden etäisyys vaihtelee.

Seuraan virran juoksua ja nautin sen mutkittelusta.

Vesiruoho kelluu pimeissä syvyyksissä;

kaislat ja ruo`ot levittäytyvät kirkkaille matalikoille.

Tasapainoilen kivellä ja täytän kuppini putouksesta;

vedän alas oksia ja nyhtäisen nipun lehtiä.

Luulen näkeväni hahmon kukkulan varjossa:

hamppukankainen kaapuni ja maruna-vyö avian kuin silmieni edessä. Tartun orkideoihin ja ahkeroin turhaan sitoakseni ne yhteen;

taitan hamppua, mutta ei ole ketään jolle avata sisimpäni.

Tunteiden avulla näkee kauneuden,

mutta epäselvät asiat – kuka todella ymmärtää ne?

Tätä mietiskellen jätän maalliset huolet,

yhtäkki’ valaistuneena saavutan kadonneen”.

 

Suomennus Minna Törmä

 

Mainokset


Jätä kommentti

Graffitia joka tuutista

Nyt tuntuvat graffitiaiheet kuuluvan vähän joka museon näyttelykalenteriin. Keravan taidemuseossa avattiin viime syksynä maamme ensimmäinen graffitille kokonaan omistettu näyttely. Pian sen jälkeen Taidehallissa esittäytyi Suomen tunnetuin graffititaiteilija EGS ja parhaillaan on Tennispalatsissa koko museon yläkerran tilat täyttävä laaja katsaus graffiti-ilmiöön.

Graffititaide ei ole ”vain” taidemuoto, vaan se on alakulttuuri ja elämäntapa; julkisten tilojen käyttöönooto luvallisin ja luvattomin keinoin. Graffiti kuului varsinkin alkuvaiheessaan hiphoppareiden ja skeittareiden toimintaympäristöön.

Vaikka olen varsin avoin oman aikamme taideilmiöille, en jaksa innostua junien kylkiin ja arvorakennuksiin ilmestyvistä tageista ja graffiteista. Mielestäni graffittitaide ei myöskään tuota riittävästi variaatioita. On puuduttavaa katsella vuodesta toiseen samantyyppistä ilmaisua. Alalla toimii kuitenkin muutamia supertähtiä kuten englantilainen Banksy ja suomalainen EGS. Nämä tekijät luovatkin uudenlaista graffitia ja liittävät seinämaalauksiinsa myäös esittäviä aiheita. Jonkinlainen  rinnakkaisilmiö on seiniin ja talojen päätyihin toteutettavat, yleensä luvalliset muraalimaalaukset. Harmi, että näyttelyssä ei esitelty yhtään esimerkkiä tällaisesta taiteesta.

Tennispalatsissa pääsee tutustumaan myös taiteilijoihin, jotka toteuttavat perinteisiä maalauksia lainaten kuitenkin graffitin muotokieltä. Antti Nyyssölä on paras esimerkki tämäntyyppisestä taiteilijasta. Näyttelyssä esitellään myös luvattoman graffitin ääri-ilmiö: junavaunu spreijataan umpitöhryiseksi sisältäpäin, minkä jälkeen taiteilija rikkoo ikkunan ja pakenee paikalta. Kyseisen performanssin videoi taideakatemian lopputyönä ruotsalainen taiteilija NUG. Asiasta käynnistettiin poliisitutkinta, joka raukesi kuitenkin siihen ettei pystytty todistamaan että naamioitunut vandaali olisi juuri NUG. Kyseinen taiteilija kuuluu VIM -taiteilijaryhmään (Vandals in motion).

Näyttelyssä esitellään aikajana, joka kertoo graffititaiteen levittäytymisestä Suomessa. Ensimmäiset dokumentoidut graffitit ilmestyivät katukuvaan 1985-1986 ja samaan aikaan ilmestyi kirja nimeltä Subway Art. Vuonna 1987 järjestettiin Elmussa graffititaiteen SM-kilpailut. Seuravana vuonna kaupunginjohtaja Ilaskivi käynnisti kampanjan graffititaiteilijoiden kiinnisaamiseksi. Ilmiannosta saisi 500 markan palkkion. 1991 taiteilijat pääsivät tekemään ensimmäistä kertaa laillista graffiti Kulosaaren melumuuriin, mutta 1996 tilanne kiristyi jälleen. 19 graffititaiteilijaa tuomittiin suuriin korvauksiin. 1998 kaupunki käynnisti ”Stop töhryille” -kampanjan, joka tarkoitti nollatoleranssia graffiteille. Kampanja päättyi tuloksettomana vuonna 2005 ja tilalle lanseerattiin pehmeämpi ”Siisti stadi” -projekti.  Tällä hetkellä Helsingin kaupungissa on meneillään useampiakin laillisia graffititoimeksiantoja, mutta vielä paremmaksi on pistänyt Vantaa, jonka taidemuseo Artsi julistautui viime vuonna graffititaiteeseen erikoistuvaksi museoksi.

On mielenkiintoista nähdä, miten graffititaide kehittyy ja miten käy Artsin. Onko graffiti riittävän vahva ja pysyvä ilmiö kokonaisen taidemuseon kivijalaksi


Jätä kommentti

Gestures

Astuessani galleria Anhavan ovesta sisään tuntuu kuin siirtyisin jonkinlaiseen haamujen valtakuntaan. Galleriassa on esillä norjalaisen taiteilijan Anne-Karin Furunesin yksityisnäyttely ”Gestures”, joka esittelee varjomaisia, marginaaliin työnnettyjä naisia.

Näyttelyssä nähdään monipuolisesti eri tekniikkoja, mutta tunnelma pysyy kaikkien kohdalla samanlaisena. Furunes jatkaa työskentelyään arkistomateriaalien ja marginalisoitujen ryhmien parissa. Teokset perustuvat pääosin vanhoihin arkistokuviin Venetsiassa sijaitsevan San Servolon psykiatrisen parantolan asukkaista ja paikallisista työläisnaisista.

Uusissa teoksissaan Furunes keskittyy eleiden ja vartalon asentojen tarkasteluun. Taiteilijaa kiinnostavat pienet eleet: millä tavoin kädet pitävät toisistaan kiinni tai yrittävät pysyä paikoillaan, kinka sormet puristavat vaatteiden kangasta. Osassa teoksista Furunes on rajannut kasvot pois, jolloin huomion saavat vartalon asennot, jännitteet ja vartalon laskokset. San Servolon potilaiden dokumentaatiokuviin tallentunut kehonkieli on erityisen puhuttelevaa kun tiedämme, että henkilöt eivät ole itse asettuneet kuvaan vaan heidät on määrätty kuvattaviksi.

Tekniseltä toteutukseltaan useimmat teokset ovat monokromaattisia akryylimaalauksia kankaalle, jonka taiteilija on perforoinut käsin. Teosten työstäminen käsin on Furunesille tärkeää. Hän kuvailee miten hidas, meditatiivinen teosten äärellä vietetty aika ohjaa työskentelyä. Tuhansien erikokoisten reikien läpi siivilöityvä valo muodostaa valokuvamaisen kuvan, joka muuttuu tilan ja vallitsevan valon mukaan ja häviää olemattomiin  teosten lähelle tultaessa. Tämä teosten tilassa muuttuva luonne, taiteilijan mukaan niiden ”hengittäminen” kytkeytyy menneisyyden kuvaamisen problematiikkaan.

Myös uusissa alumiiniteoksissa  metallin pinta heijastaa valoa ja muuttuu sen mukaan: auringonvalossa teoksen pinta muuttuu miltei peilimäiseksi pinnaksi ja kuvan hahmottuminen vaikeutuu, kun taas tasaisessa, epäsuorassa valossa kuva nousee vahvemmin katsojalle näkyväksi.

Viime vuonna Furunes toteutti miltei kolmestakymmenestä perforoidusta alumiinilevystä koostuneen teoskokonaisuuden, joka oli esillä San Servolon saarella nykyisin sijaitsevan museon sisäpihalla ja ympäroivässä puistossa. Anhavalla  nähdään muutama työ myös tältä työskentelyjaksolta. Gallerian alakerran tiloihin asettuvat ovaalinmuotoiset teokset jäljittelevät alkuperäisten kuva-arkistojen valokuvien muotoa ja Furunesin ajattelussa myös ihmisen hahmoa.


Jätä kommentti

Keväisiä tunnelmia

Pääsiäisviikolla olemme saaneet nauttia varsinaisesta takatalvesta. Kevät tuntuu karkaavan aina vaan kauemmaksi.

Olisiko lohtua taiteesta. Kierrellessäni Helsingin gallerioita ainakin kahdessa näyttelyssä on kovin keväisiä tunnelmia.

Inari Krohnin näyttely galleria Duetossa käsittelee maisemaa. Esillä on keväisiä ja suorastaan kesäisiä näkymiä Italiasta ja Suomesta. Mukana on myös eksoottisia kukkia kauempaa etelästä.

Maisema maalauksen aiheena liittyy pitkään perinteeseen, jossa tarkkailija on ikäänkuin näkymättömänä kuvassa. Maisema avautuu hänen silmiensä eteen ja hän tulkitsee näkemäänsä oman kokemuksensa kautta. Maisemamaalauksessa käsitellään perustavia elementtejä – valoa, tilaa, väriä. Maan muodot, valot ja varjot, ovat loputtoman muutoksen alaisia. Valo muovaa maisemaa ja läheisyys ja etäisyys luovat tilan, jossa silmä liikkuu. Välitön luontokokemus on Krohnin vesivärimaalausten teemana. Tällä kertaa Krohnilta on esillä erityisesti akvarelleja.

Galleria Forsblomissa on esillä Lionel Esteven näyttely, jonka nimikin on ”Kevät”.

Ranskalaistaiteilija on tunnettu yllättävistä objektiyhdistelmistään sekä omaperäisestä tekniikastaan. Hänen teoksissaan yhdistyvät sulavasti niin piirustus, kuvanveisto kuin installaatiotaidekin. Kevään ja uudelleensyntymisen energia, luonto ja onnellisuus ovat teemoja, joita Esteve tulkitsee taiteellisin keinoin.

Esteve käyttää työskentelyssään monipuolisesti eri kierrätysmateriaaleja. Materiaalivalinnat ilmentävät taiteilijan ajatusmaailmaa – Esteve pystyy tekemään taidetta lähes mistä tahansa: lasista, valosta, paperista, pahvista… Estevelle on ominaista tutkia ympäröivää tilaa ja tunnustella sitä sensitiivisesti. Vaikka teokset ovatkin herkkiä ulkomuodoltaan, on niissä voimakas lataus ja vahva tunnetila. Kevät on tullut!

Molemmille näyttelyille voi esittää vahvan suosituksen!


Jätä kommentti

Arvoitukselliset barokkinaiset

Galleria Heinossa on esillä taidemaalari Lauri Laineen yksityisnäyttely. Taiteilijan uuden maalaussarjan nimi on ”Konsertto” ja se käsittää 14 suurikokoista maalausta runsaasti puetuista naishahmoista. Tämä on suoraa jatkoa taiteilijan edelliselle, ”Soittajat” -sarjalle vuodelta 2014. Teoksilla on vahva yhteys Espanjaan ja erityisesti barokkimaalari Francesco de Zurbaraniin, mutta myös Velazqueziin ja Goyaan. Edellisen sarjan viittaukset kubismiin ovat muuttuneet nyt pehmeäksi väriloistoksi. Myös väriskaala on nyt suurempi kuin aiemmin. Naiset ovat tavallaan nimettömiä ideaalihahmoja, sillä kaikki ovat kääntäeet kasvonsa poispäin.

Laine käy kiinni siihen esittävyyden ytimeen, jota hän on abstraktisti kommentoinut vuosia. Se, joka ei näe kuvallisen tuloksen abstrakteja ulottuvuuksia, ei näe samalla sitä, miten mimesis muuttuu, tämä imitaatio, tuo varioinnin elohopea.

Nyt esillä olevan sarjan nimi ”Konsertto” viittaa jälleen musiikkiin, ei pelkästään erilaisiin soittimenkaltaisuuksiin, vaan myös värien kirjoon ja sitä kautta kehon peitteiden kromaattisiin asteikkoihin. Maalaussarjassaan Laine on luonut kehon muodossa hitaasti liikkuvan PAIKAN – ja mitä enemmän hän varioi, sitä enemmän lady fenomenologia asettuu näytteille. Keho verhoutuu väkevästi väreihin ja drapeerauksiin ja muuttuu ruumiinilmeidemme kuvaksi.

Maalaukset ovat nyt orgaanisempia kuin aiemmin. Kuitenkin laskokset ja niiden näkyvät siveltimenjäljet ovat aiempaa enemmän pääosissa. Pieni liikeilluusio syntyy laskosten eri liikemuodoista. Vaikka yleisilme on muuttunut esittävämmäksi, laskokset ovat jokaisessa maalauksessa erilaiset ja jatkavat abstrahoitumistaan mimesiksen sisällä. Kerrosmaalaus on parhaiten näkyvissä taustoissa: seuraava värikerros on maalattu alla olevan märän värikerroksen päälle. Eri harmaan sävyillä on usein punainen alusmaalaus ja se hehkuu läpi.

Maalauksia ilmentää mielle orgaanisesta vitaalisuudesta. Jotkut naisista ovat feminiinisiä, toiset maskuliinisempia kuin toiset. Laineen maalaukset kysyvät yhä uudelleen vartalon substanssin rajoja. Päinvastoin kuin aiemmin, kädet ovat näkyvissä ja antavat pontta vartalon liikkeelle. Instrumentit ovat puolestaan eräänlaisia lisäkäsiä ja niiden like ulottaa yhtäaikaisen toimintasäteensä eri puolille. Nämä puolittain tunnistamattomat objektit muodostavat vaatekehon ja taustan erikoisen välitilan. Siten konstrastien dynamiikka ei synny pelkästään väreistä. Silti nyt, jos koskaan, voi huoletta puhua väriloistosta.

 


1 kommentti

Vuosi 1918 ja sen tulkinnat

Vuoden 1918 traagiset tapahtumat ovat olleet runsaasti esillä kulttuurin piirissä. Tampereella esitetään oopperaa ”Veljeni vartija”, teatterien ohjelmistossa aihetta käsitellään monilla näyttämöillä.  Lukuisissa museoissa on sisällissota -aiheisia näyttelyitä. Uusin Museolehtikin on omistanut kokonaisen numeron vuoden 1918 tapahtumille.

Wäinö Aaltosen museossa avautuu syksyllä kansainvälinen ”Sisällissota” -niminen näyttely. Näyttelyssä ei käsitellä ainoastaan Suomen tapahtumia vuonna 1918,  vaan useita oman aikamme konflikteja. Näyttelyssä ovat mukana seuraavat taiteilijat: Adel Abidin, Francis Alys, Candice Breitz, Ismo Kajander, Heikki Marila, Anssi Pulkkinen, Paavo Räbinä ja Juha Welling.  Turun museokeskuksen Flickr-sivustolle puolestaan on avattu kahden valokuva-albumin kokonaisuus, joka esittelee tapahtumia, ihmisiä ja paikkoja Turussa vuosina 1917 ja 1918. Nämä museokeskuksen valokuvakokoelmiin kuuluvat kuvat ovat nyt ensimmäsitä kertaa esillä näin laajasti verkossa.

Vuoden 1917 levottomuudet enteilivät seuraavana vuonna alkanutta sisällissotaa. Museokeskuksen kokoelmien 53 valokuvassa nähdään mm. suuria mielenosoituksia, ryöstettyjä kauppaliikkeitä, raiteiltaan suistettu juna sekä satamassa upotettuja laivoja. Kuvat vankileiristä ja haudoista kertovat nekin tästä surullisesta ajanjaksosta Suomen historiassa. Kokoelmien kuvat esittelevät myös joitakin henkilöitä, jotka liittyvät Turun tapahtumiin 1917-1918.

Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares tuo sisällissotaa käsittelevään materiaaliin uuden näkökulman kirjoituksessaan Turun Sanomissa: ”Pitääkö trauma olla ikuinen?”  Hän toteaa, että historiantutkijan silmin on tietenkin hyvä, ettei menneisyyttä, tuskallistakaan, unohdeta. Samaan aikaan on kuitenkin pakko huolestua siitä, kuinka vuoden 1918 tapahtumien kuvaukset etääntyvät yhä kauemmas siitä, mitä historiantutkimus on pystynyt niistä rekonstruoimaan. Kumpia loppujen lopuksi todellisuudessa käsittelemme – historian ilmiöitä vai omaa aikaamme?  Vares painottaa, että vaikka toisin väitetään, kuvamme vuodesta 1918 ei ole enää vuosikymmeniin perustunut vapaussotamyyttiin.

Vuoden 1918 keskeisimpiä tutkijoita,  Marko Tikka, toteaa puolestaan: ”Käsitykset  vuoden 1918 tapahtumista vapaussotana tai kansalaissotana ovat paitsi omana aikanaan suosittuja historiantulkintoja, myös osa oikeiston ja vasemmiston poliittista identiteettiä. Ne ovat jo pitempään olleet lähinnä kiusallisia ja myös vahingollisia historian näkemisen ja ymmärtämisen kannalta. Vapaustulkinta oli 1930-luvun myytti, Linnan Pohjantähteläisyys oli 1960-1970 -luvun ja valtaosa nykyajan suomalaisista on jo loitontunut sitoutumisesta kumpaankaan.”

Vesa Vares muistuttaa, että käsitys, jonka mukaan asioista puhuttaisiin avoimesti vasta nyt ja että meidän täytyy yhä työstää historian sijasta traumaa, käsittelee nykyään jo oman aikamme angstia, ei enää vuoden 1918 tapahtumia. Tässä mielessä populaarikulttuuri kulkee osin jälkijunassa, myyttien luojina ja vahvistajina.

 


Jätä kommentti

Fiasko – Moraalisia luhistumisia

Mielivalokuvaajiini kuuluvalla Helena Rantalalla on jälleen näyttely Helsingissä. Viimeksi hänellä oli laaja näyttely ”Ihanien aikojen loppu” Suomen valokuvataiteen museossa 2015.Tällä kertaa näyttely on  galleria Hippolytessa.

Fiaskon 30 henkilökuvaa ovat syntyneet muutamassa Euroopan maassa kolmen vuoden aikana.  Teoksen teemoina ovat häpeä ja epäonnistuminen. Henkilötyypit, jotka kuvissa esiintyvät, ovat  useimmille tunnistettavia, vaikka emme myöntäisikään heitä tuntevamme. Kuviin liittyvät tekstit ovat heidän puhettaan, sisäistä puhetta, jota useimmat käyvät, vaikka eivät haluaisi sitä myöntää. Fiaskon kuvat  ja tekstit ovat havaintoja kätketystä. Teos on fiktiivinen, mutta totta.

Näyttelyn työnimenä oli Pikkuporvareita. Erään teoksen lähtökohtana oli  saksalaisen August Sanderin vaikuttava kuudenkymmenen kuvan teossarja ja kirja ”Antliz der Zeit”, joka ilmestyi vuonna 1929. Kirjassa oli Alfred Döbelin esipuhe. Sander havainnoi omaa aikaansa, mutta nyt menneoiden kuvien köyhtynyt pikkuporvaristo näyttäytyy henkilöinä, jotka äänestivät Hitlerin valtaan ja pitivät hänet vallassa läpi toisen maailmansodan.

Fiaskon alaotsikkona on Moraalisia luhistumisia. Rauhallisina aikoina ihminen  ei välttämättä joudu testaamaan moraalista sisintään, mutta kriisien yhteydessä sekä yksilön että yhteisön puheen ja tekojen yhteys joutuvat koetukselle. Kuten eras hahmoista sanoo: ”Eihän kukaan ole puheidensa veroinen, sillä lailla rohkea. Naurattaa oikein, kun muistaa, mitä sitä kuvitteli. Etta olisi ollut sellainen, millainen liuuli olevansa.”

Fiasko on myös teos kirjallisuudesta ja taiteesta. Teossarja jakaantuu kuuteen osaan , joista jokaiseen liittyy kirjallisuussitaatti, joka kuljettaa teosta ja katsojaa eteenpäin. Näyttelyn yhteydessä järjestetäänkin keskustelutilaisuus kirjallisuuden ja kuvataiteen suhteesta. Muutamana  päivänä viikossa Hannele Rantala on näyttelytilassa lukemassa ääneen Kafkan romaania ”Linna”. Näyttely on esillä 25.3. asti.