Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

Contemporary Icons

Galleria AMA:ssa on 4.3. asti esillä Arto Väisäsen näyttely ”Hysteriaa ja mielenrauhaa”. Näyttelyn jännite syntyy suunnitelmallisista ja säännönmukaisista piirteistä rinnastettuina vapaiden  assosiaatioiden tuomaan ilmavuuteen. Mielenrauha ja sen järkkyminen esitetään rinnakkain.

Taiteilija kertoo piirustustensa assosiatiivisesta puolesta seuraavasti: ”Työskentelyni lähtee viivasta, joka alkaa kulkemaan omaan suuntaansa ilman konkreettista lähtökohtaa tai ajateltua lopputulosta. Työ etenee kasvunomaisesti viivastoihin, jotka alkavat elää omaa elämäänsä ja saada mielessäni sisältöjä ja käsitteitä, jotka taas jossain vaiheessa alkavat ohjata tekemistäni. En ole voinut työskennellä ennalta suunnitelluin ja luonnostelluin lähtökohdin, koska se vangitsee viivaa.”

Tässä näyttelyssä Väisänen esiintyy myös värimaalarina, jonka teokset lähtevät rajatusta, säännönmukaisesta tulokulmasta. Väisänen yhdistelee omaperäisellä tavalla ikonin kuvamaailmaa ekspressiiviseen kädenjälkeen. Teokset eivät pyri olemaan varsinaisia ikoneja, sillä ne ovat vapaita sakraalisista merkityksistä ja ne toimivat nykytaiteen kontekstissa. Väisäsen viesti kuitenkin on, että ikonit eivät käsittele lähtökohtaisesti ongelmia vaan ne tuovat ihmiselle lohdunomaisia viestejä. Ikonitaiteessa pakopiste ei ole kuvan syvyyssuunnassa vaan edessä, katsojan silmässä. Tällä käänteisperspektiivillä on jotain yhteistä ekspressionismin filosofian kanssa. Ikoneihin ja niiden maalaamisen säännönmukaisuuksiin perehtyminen on ollut taiteilijalle oma mielenkiintoinen matkansa.

Väisänen on kymmenen vuoden tauon jälkeen palannut maalaamiseen. AMA:n näyttely on vahva näyte siitä, että taiteilija hallitsee välineensä ja tuo maalaustaiteen perinteeseen oman vahvan näkökulmansa.

 

Mainokset


1 kommentti

Muistelkaamme…

Wäinö Aaltosen museossa on viime viikolla avautunut Hannu Väisäsen koskettava näyttely nimeltä Anna Ahmatovan neljä huonetta. Kyseessä on kymmeniä maalauksia, valokuvia, videoita, esineitä ja installaatioita käsittävä kokonaisuus, joka liittyv runoilijan elämään ja Fontankan taloon, jossa Ahmatova vietti suurimman osan elämästään.

Runoilija vietti valtaosan elämästään julkaisukiellossa ja kotiarestissa. Valmiina minä hetkenä hyvänsä tulla kuljetetuksi työleirille. Koska runojen hallussapitokin oli Neuvostoliitossa rikos, Ahmatova sopi lähimpien ystäviensä kanssa, että nämä opettelevat sikermän runoja, polttavat todistusaineiston ja säilyttävät runot muistissaan tuleville polville. Anna Ahmatovan perintö on kallis tänäkin päivänä kun mielipiteiden esilletuomisesta niin monessa maailmankolkassa voi joutua hengenvaaraan.

Hannu Väisänen haluaa jakaa näyttelyn sanoman tämän päivän museovieraiden kanssa kutsumalla kaikki osallistumaan eräänlaisiin ”muistitalkoisiin”. Väisänen on lähestynyt kävijöitämme seuraavanlaisella kirjeellä:

”Hyvä ystävä ja hyvä muistin ystävä!

Teen näyttelyn yhteyteen eräänlaisen muistamisen ja muistin installation. Ja tarvitsen apuasi sen toteuttamiseen. Jos haluat auttaa minua, toimi seuraavasti: Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sananlasku, loru. Saattaa olla, että sinulla on valmiina muistissasi joku ulkoa oppimasi teksti. Tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on, että valitset tekstin itse. Kun olet varma, että osaat tekstin ulkoa, kirjoita ja printtaa seA4-kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkat vanhoihin ranskalaisiin säilytysastioihin.

Muistomerkki-installaatiossa ei ole kyse kuolemasta tai vainajasta, vaan se ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen. Muistamisen tuhkaa kerätään koko näyttelyn ajan.”


Jätä kommentti

Menetyksiä ja uudelleenlöytämisiä

Galleria Anhavassa on juuri päättynyt Jorma Purasen (s.1951) näyttely nimeltään ”Menetysten muistio”. Purasen valokuvataiteellisessa työskentelyssä kiteytyy menneen ja nykyisyyden välisen suhteen pohdinta. Lukuisissa keskenään erilaisissa, mutta aina yhtä puhuttelevissa ja täsmällisesti toteutetuissa projekteissaan Puranen on työskennellyt monipuolisesti erilaisten historiallisten visuaalisten lähteiden parissa 1990-luvun alusta lähtien.

Näyttelyssä Purasen kiinnostuksen kohteina ovat erilaiset katoamiset ja menetykset ja niihin liittyvät tarinat. Moniosainen kokoelma teoksia saattaa yhteen asioita ja ilmiöitä, joiden ainoa yhteinen piirre on niiden katoaminen. Taiteilija on vuosien varrella kerännyt kirpputoreilta ja erilaisista arkistoista löytämiään vanhoja kuvatallenteita, joita on työstänyt edelleen ja uudelleenkuvannut. Kokonaisuus on alku kuvitteelliselle kokoelmalle, kummitusmaiselle ensyklopedialle, joka tuo yhteen hassuja, absurdeja ja surumielisiä asioita.

Näyttelyn toinen osio, ”Katoamisia kylmillä vesillä” jatkaa taiteilijan työskentelyä pohjoisen tematiikan parissa. Historiallisiin arktisiin tutkimusretkiin liittyvään kuvamateriaaliin, kuten Fridtjof Nansenin tutkimusretkillään tekemiin piirustuksiin pohjautuvien teosten lisäksi näyttelyyn on tullut uusia, liikkuvaa kuvaa sisältäviä teoskokonaisuuksia. Teoksissa yhdistyy taiteilijan pitkäaikainen kiinnostus arktisen alueen kuvauksiin ja tapaan, jolla tutkimusretken kuvastoa käytetään osana kansallista narratiivia. Kuvastossa taiteilijan huomio kiinnittyy myös epäonnisten retkikuntien rituaaliseen luonteeseen ja mahdollisuuteen luoda vaihtoehtoisia fiktiivisiä historiantulkintoja.

Uusissa teoksissa nousee esiin erityisesti valokuvan materiaalisuus: filmin emulsiopuolen reliefimäisyys, painolaatan kohouma ja filmiruutujen retusoinnit. Uudelleen kuvattujen lasinegatiivien kääntöpuolista, vanhojen filmien heijastuksista ja auringossa häikäistyvistä vedoksista rakentuu Puraselle ominainen uudelleenkuvantamisen tapa, jossa valokuvan rakeet, painomusteen synnyttämä korkokuva ja vedoksen pinnasta heijastuva valo estää katsojaa näkemästä kuvan kokonaisuudessaan, mikä toimii taiteilijan ajattelussa metaforana historian ymmärtämisen vaikeudelle. Kuvallisten menetelmien monipuolisuus luo katsojalle rikkaan kuvallisen tiehikön, jonka visuaalinen kieli on samanaikaisesti haastava ja runollinen.


Jätä kommentti

Kenen brändejä kirkastamme?!

Ateneumin taidemuseossa on vielä helmikuulle jatkuva näyttely nimeltään ”Ankallisgallerian aarteita”. Näyttelyssä on esillä Ankkalinna-aiheisia maalauksia, jotka kommentoivat kotimaisia klassikkoteoksia. Taistelevat metsot on väännetty Taisteleviksi ankoiksi.. Museon sisäpihalla voi istahtaa Aku Ankan autoon. En tiedä, millaisen sopimuksen museo on tehnyt Disneyn kanssa, mutta joka tapauksessa kyse on taiteen lisäksi myös viihdeyhtiön tuotteiden puffaamisesta.

Kansallismuseossa avautuu huhtikuussa laaja Barbie-näyttely, joka toteutuu yhteistyössä amerikkalaisen lelufirman Mattelin kanssa. Esillä tulee olemaan 400 nukkea. Onko Suomen kansallismuseon tehtävä todellakin esitellä Mattelin tuotteita? Viime vuonna Kansallismuseo markkinoi näkyvästi Come to Finland -firman tuotteita. Design-museo esittelee Iittalaa. HAMissa on nähty Iron Skytä ja Star Warsia.

Olen ehkä vähän vanhanaikainen, mutta suhtaudun hieman varauksellisesti siihen, että julkista rahoitusta nauttivat museot pönkittävät yhä enemmän kansainvälisten megabrändien arvoa. Yksityisten museoiden kohdalla se olisi ymmärrettävämpää.

Museoiden puolustukseksi on sanottava, että näyttelyt on usein hyvin suunniteltu ja kuratoitu. Ateneumin Ankkalinna on hauskasti toteutettu ja Come to Finland -julistenäyttelynkin voi ajatella heijastavan kansallista itseymmärrystämme. Ja ovathan Barbietkin osa 1900-luvun historiaa.

Taloudellisessa kurimuksessa museot on usein pakotettu yritysyhteistyöhön, jossa mopo meinaa lähteä käsistä. Kansallismuseota ylläpitävä Museoviraston on ollut jo pidempään rankalla kulukuurilla. Kai kansainvälisten tuotteiden esittely on sallittavaa, jos se tuo museolle rahaa, mikä puolestaan mahdollistaa epäkaupallisempien näyttelyjen tuottamisen.

Kenties museot löytävät Ankkojen ja Barbien avulla uutta yleisöä.


1 kommentti

Monument of Solitude

Galleria Sculptorissa on viimeistä viikkoa esillä japanilaissyntyisen taiteilijan, Aiko Tsukaharan kontemplatiivinen näyttely ”Monument of Solitude”. Näyttelyn teokset perustuvat taiteilijan kiinnostukseen avaruutta ja arkkitehtuuria kohtaan kokonaisvaltaisina käsitteinä, erityisesti luonnon ja keinotekoisen, kuvitteellisen ja historiallisen kontekstin välisen epäselvän rajan suhteen. Hänen käsitteellisille teoksilleen tunnusomaista on herkkä työskentelytapa, jossa tarkasti työstetyt rakenteelliset kokeilut ja teosten materiaalinen voima yhdistyvät.

”Moment of Solitude” -näyttely koostuu veistoksista ja projisoinneista. Näyttely tutkii ei-mihinkään-kuulumisen ja kodin/kodittomuuden käsitettä tarkastelemalla sellaisia arkkitehtonisia motiiveja, jotka tuottavat yksinäisyyden tunteen ihmisen luomisprosessissa.

Sotilasarkkitehtuuriset kohteet, kuten linnoitukset, bunkkerit ja suojat, jotka on jätetty luontoon, näyttävät usein vieraalle planeetalle pakkolaskun tehneiltä avaruusaluksilta koska ne eivät sovi ympäristöönsä.

Nämä massiiviset ihmisen suojaksi luodut rakenteet ovat paikkasidonnaisia ja samaan aikaan ne eivät sovi ympäristöönsä. Tässä ne muistuttavat ”avaruusarkkitehtuuria” olemalla jatkuvan inspiration kohde fiction ja todellisuuden rajapinnassa toimiville scifikirjailijoille ja teoreetikoille.

Tsukaharan veistoksissa nämä viimeistä huutoa olevan teknologian arkkitehtoniset kohteet limittyvät uskonnollisiin arkkitehtonisiin kohteisiin, joita voisi luonnehtia uskonnon materialisoitumina ja  joissa äärettömyyttä (=universumia) koetetaan ymmärtää käyttämällä geometriaa standardina.

Näyttelyn teokset näyttävät olevan kuvitteellisia monumentteja, joissa yhdistellään erilaisten artefaktien ominaisuuksia, jotka eivät ole aikaan tai kontekstiin sidottuja. Installaatio pyrkii tasapainottamaan nämä monimutkaiset kerrokset mahdollisimman minimalistisessa muodossa.


Jätä kommentti

Gorilla muistoissain

Viikin kampuksen ohittavia ihmisiä on viime päivinä kohdannut surullinen näky: viisimetrinen, kuvanveistäjä Villu Jaanisoon autonrenkaista rakentama, zen-asennossa istunut gorilla on tuhottu polttamalla, ja jäljellä on vain surullinen metalliluuranko – kuin kammottava muistutus tosielämän gorillojen kohtalosta salametsästäjien käsissä.

Teoksen nimi ”Kaikki on mahdollista” saa uuden merkityksen siitä, miten tarpeeksi määrätietoinen vandaali saa pakkasyönä sytytettyä rengaskasan ilmiliekkeihin.

Teos oli yleisesti rakastettu, ei pelkästään anatomisen tarkkuutensa ja yksityiskohtiensa hienovaraisuuden takia, vaan myös siksi, että sitä ei ollut piilotettu köysien ja aitojen taakse, vaan kuka tahansa saattoi kiivetä sen syliin ja tunnustella sen valtavaa profiilia joutumatta maksamaan sisäänpääsymaksua. Gorilla oli koko kansan ulottuvilla, ja siten myös sen armoilla. Sen läsnäolo oli lohduttavana seurana jokaiselle yksinäiselle matkustajalle, joka kylmässä värjötteli viimeistä yöbussia odottaen.

Kuka ikinä tuhotyön teki, haluaisi varmasti polttaa myös ostoskeskukset, liikerakennukset ja tehtaat samalla tavoin, mutta siihen hän ei pysty, joten nämä sieluttomat monoliitit jäävät, kun taas hauras ja koskettava katutaide saa kokea yhteiskunnallisen pahoinvoinnin – tai ylipäätään pahantahoisuuden – purkaukset. Ilmiö on maailmanlaajuinen kautta historian, Aleksandrian kirjastosta Raqqan muinaisveistoksiin.

Kiitän sydämestäni taiteilija Jaanisoota ja yliopistoa, jotka uskalsivat tuoda tämän valloittavan olennon ulos keskuuteemme, ja lisäksi toivon, että sen murheellinen kohtalo ei estäisi samankaltaisten projektien toteuttamista myös tulevaisuudessa, sillä niiden positiivinen vaikutus kanssakulkijoiden päivittäisiin kokemuksiin on huomattava.

R.I.P herra King Kong.

 


Jätä kommentti

Anarkistista ristipistotekniikkaa

Taitoliitto on vakinnut ristipistokirjonnan vuoden 2018 käsityötekniikaksi. Valintaa yhdistys perustelee sillä, että kirjontatyö on helppo tehdä. Se ei vaadi suuria tiloja tai erikoisia työvälineitä, vaan kuvio syntyy yksinkertaisimmillaan langalla ja neulalla. Lisäksi ristipistotyö on helppo ottaa vaikka matkalle mukaan.

Onko kysymyksessä paluu nostalgiaan? Ei suinkaan, sillä nykypäivän ristipistotyöt heijastelevat omaa aikaansa. Niistä on syntynyt uudenlainen aktivismin muoto. Jokainen voi ilmaista vaikka skesuaalista suuntautumistaan tai poliittisia näkemyksiään tekstiristipistoilla Huoneentauluksi voi etsiä myös malleja internetistä. Sieltä löytyy mm. kuvageneraattoreita, jotka muuntavat sovellukseen ladatun kuvan ristipistomalliksi.

Meemit muuntuvat ristipistoaktivisti Aikku Meuran käsissä oivaltaviksi käsitöiksi. Ristipistokirjailu on muuttunut hänellä jo elämäntavaksi, sillä Meura on löytänyt hengenheimolaisia helsinkiläisestä Radikaalit ristipistot -ryhmästä. Ryhmällä on oma Facebook-sivu ja se järjestää kokoontumisia ja työpajoja. Ristipistotyöskentely voi siis olla myös sosiaalista.

Kirjonnan on perinteisesti ajateltu olevan naisille sopiva ajanviettotapa, sillä se yhdistää hyödyllisen tekemisen ja estetiikan. 1800-luvulla koruompelu kuten lakanoiden nimikointi, kuului keski- ja yläluokan naisten arkiseen elämään. Muun muassa naisasianainen ja kirjailija Minna Canth purnasi tätä taitolajia vastaan. Hänen mielestään naisista olisi muuhunkin kuin kirjomaan.

Tämän päivän jippo on puolestaan hieman anarkistinen. Risteytetään perinteinen, ikivanha tekniikka nykyajan viestintään.

Omalta kohdaltani on pakko sanoa, että edes tällainen uudenlainen käsityötekniikka ei inspiroi minua. Itse olen niin voimakkaasti lukijatyyppi, en käsitöiden väkertäjä.