Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

Sateenkaaria, enkeleitä, käärmeitä

Galleria Katariinassa on ajalla 8.3.-26.3. esillä Aki Turusen näyttely ”Sateenkaari yöllä”.Teoksia en luonnehtisi naivistisiksi, mutta sitävastoin (positiivisessa mielessä) naiiveiksi. Taiteilija suunnistaa vahvojen myyttien maailmassa ja luo  niistä omanlaisensa muotokielen.

Sateenkaari on luonnonilmiöistä värikkäimpiä ja sen ihmeenomainen ilmestys on kiehtonut tarinankertojia ja luonnontietetilijöitä tuhansien vuosien ajan. Tarkkaan katsoessaan ihmisellä on kyky erottaa sateenkaaren kirjosta useita satoja eri värejä. Silmissämme ne näyttävät jatkuvan tasaisesti ilman, että värisävyjen kesken syntyy teräviä rajoja.

Sateenkaari on synnyttänyt monenlaisia uskomuksia. Yhden arvelun mukaan sateenkaaren päähän on kätketty aarre. Toiset ovat havainneet sateenkaaressa käärmeen hahmon, joka toistuu myös ”Sateenkaari yöllä” -näyttelyssä. Sateenkaari on oikeasta katselukulmasta nähtynä ympyrä ja monissa myyteissä alkukäärme on kiertynyt itse luomansa mailman ympäri sitä kannattelemaan.

Raamatussa sateenkaari on merkki liitosta ihmisen ja Jumalan välillä. Myös enkeli, Turusen kuva-aiheista kolmas, on välittäjä taivaan ja maan kesken.  Myyttisissä kertomuksissa tavattavat enkelit ovat jo Sumerin ja Egyptin kulttuurista lähtien olleet luonteeltaan viestinviejiä tai lähettiläitä.

Nyt, samoin kun Kluuvin galleriassa vuonna 2015 pitämässään ”Kaikki käärmeistä” näyttelyssä, Aki Turusen käärmemaalauksia hallitsee ruskeanvihreä sävy, jonka voi kuvitella ”Horros” ja ”Kosinta”  teoksissa kuuluvan kaikkien käärmeiden syntypaikkaan, alkuliejuun. Synkkys vaihtuu kuitenkin viitteellisesti maalattujen, näyn kaltaisten enkelihahmojen keveyteen ja sateenkaaren heleyteen. Syntyy vaikutelma chiaroscurosta, asteittaisista siirtymistä valosta hämärään ja takaisin. Etenkin barokkiajan maalaustaiteesta tuttu menetelmä saa Turusen teoksissa uuden, nykyajan synkkyyden ja valon vaihteluun sopivan tulkinnan.

Katsoja voi aistia maalauksissa aistillisuutta, jota myös taiteilija parhaimmillaan työssään kokee: maalin materiaalisuutta, herkuttelua pinnoilla ja sävyillä ja jopa eroottisesti latautuneita hetkiä, jolloin kaikki sujuu kuin itsestään ja ilman vaatimusta tarkkailla omaa mina..Maalauksen tehtävä on puolustaa tällaisia asioita – nautiskelua ja aisteja, maalarin epätavallista maailmankuvaa, jonka ytimessä on vapaus maalata. Tämä vapaus voi tuottaa esimerkiksi sateenkaaren yöllä, valon heijastuksen pimeään.

 


Jätä kommentti

Tajunnanvirtaa…

Avaan TM-gallerian kirjekuoren ja huomaan, että 14.3. on Timo Tähkäsen näyttelyn avajaiset. Avajaiskutsun toisella puolella on tunnustukselinen teksti,  taiteilijan mukaan ”Vaaleanpunainen puhe”, joka kutsuu lukijan mukaan taiteilijan tajunnanvirtaan. Taidetta se on tämäkin:

”Toivon et saisi nukkua…pitkään…ja omassa sängyssä…iltaisin toivon, että saan ylipäänsä nukuttua…voi kun ei tarvitsisi luopua omasta sängystä…en olisi halunnut luoua kalpsuudenkodistanikan…lapset kyllä saisi tulla useammin käymään…kaipaan lapsiani… Toivon, että tapaisin vielä äitini ja isäni.

Voi kun puoliso olisi vierellä…joskus unelmoin, että joku halaisi tai että saisin suudelman…Kaipaan hellyyttä ja lämpöä…Kaipaan ystviäni…ja toivoisin tän yksitoikkoisuuden vähenevän… Hakuan haluta ja intoa innostua… Ja haluaisin kostaa yhden asian…

Välillä tuntuu, että en osaa haaveilla…Mulla ei oo haaveita. Toisinaan tuntuu, että osaan vaan pahentaa mailmaa. Silloin toivon, että Taivaan isä ottaisi jo pois. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Toivon, että saisin käydä päivätoiminnassa. Toivon muuttoa senioritaloon. Toivon hyvinvointini jatkuvan. Uselmoin seesteisestä turvallisesta vanhuudsta.

Toivon, että tästä päivästä tulisi kaunis…ja toivon, rttä joku leikkaisi mun kynnet…Samalla toivoisin, tämän jäykkyyteni jemmaan…toivoisin painoni hiukan putoavan.

Toisaalta olen tyytyväinen siihen, mitä on annettu. Kaikkialla ei ole näinkään hyvin asiat…Sodat pitäisi kertakaikkiaan lopettaa…ja kaikki muutkin tappelut…ja nälänhätään olisi puututtava…kaikilla ihmisillä pitäisi olla hyvä olla, kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään ja kaikkien terveyttä tulisi edistää…Toivon terveyttä kaikille…kaikkien pitäisi olla tasavertaisia ja kaikille pitäisi olla työtä….ihmisten pitäisi olla veljiä ja siskoja keskenään…naapurien pitäisi tehdä yhteistyötä…ja ihmisten pitäisi tykätä enemmän toisistaan….olla ystävällisiä ja tulla toimeen kaikkien kanssa….Toivon kaikkien kansojen ystävyyttä ja toisten kansojen arvostusta.

Toivon viisaita päätöksiä ja mailman rauhaa kaikille ja diktaattorit pois. Aivopestään koko porukka, mäntysuoralla ja kovalla harjalla ja istutetaan uudet ajatukset päähän.

Niin ja toivon, ettei hallitus leikkaisi vähäosaisilta ja eläkeläisiltä…Toivon verotonta eläkettä ja kaikkinainen koppavuus vois. Toivon myös, että kaikki ymmärtäisivät olla saastuttamatta järviä ja ilmastoa. Ei heitetä ruokaa roskiin. Ja on syytä muistuttaa, että lehmät ovat tärkeitä.

Ja jos saisin lottovoiton…tekisin kaikkea hullua…ja järvenrantaa 100 metriä…olen aina haaveillut, että minulla olisi hyvä lauluääni…ja mielellään lähtisin etelänmatkalle…tutustuisin miellyttäviin ihmisiin…romanttisessa mielessä… toivoisin, että joku pesisi selkäni. Haluaisin perustaa kulttuurikeskuksen tai siirtolapuutarhan köyhille lapsiperheille…tai sellaisen verstaan, josa on koneita, joilla voi tehdä melkein mitä vaan. Haluaisin ikioman asunnon, aikaa kirjojen lukemiseen, uudet nastakengät ja kissan, jota voisin silittää.

Unelmoin aurinkoisesta pakkassäästä ja lumesta, joka narskuu jalkojem alla. Toisaalta minulle riittäisi, että pääsisin mustikkaan…tai kesäiselle torille…ostaisin mansikoita…ja sieniä pakkaseen… Toivoisin saavani jo kahvia. Kahvihammasta kolottaa.

Olen iloinen muististani…toivon, että muistini säilyisi…ja että jaksoin kirjoittaa maailmanparannuksesta järkevästi. Toivotan aurinkoa, rauhaa ja leipää kaikille”.

.


Jätä kommentti

Lopetetaan antropologia

Tällä raflavalla otsikolla aloittaa Elina Järvinen juttunsa uusimmassa Suomen Kuvalehdessä.

Heinäkuussa 2016 ministeri Sanni Grahn-Laasonen julkisti tiedotteen: nyt loppuu kortistoon kouluttautuminen. Kun ihminen valmistuu korkeakoulusta, hänen pitää heti saada koulutustaan vastaavaa työtä. Hallitusohjelman tavoitteena on siis nopeuttaa korkeakoululutettujen siirtymistä työelämään sekä vahvistaa korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä. Laadullisen työllistymisen ottaminen mukaan rahoitusmalliin edistää näitä tavoitteita. Ministeri perustikin työryhmän, joka pohtii ”laadullista” työllistämistä ja sitä, miten tällaista mitataan.

Miten työllistyy esim assyriologi? Entä antropologi?  Ruotsin elinkeinoelämän keskusliitto julkaisi muutama vuosi pamfletin: ”Miten pilata elämä. Opiskelemalla hyödyttömiä aineita (kuten kieliä, filosofiaa ja historiaa). Hupiopiskelua ei tule valtion enää maksaa”.

Vaan mitä on todellisuus esim antropologiaa opiskelleilla. Esim. Nokialla tehtiin antropologista tutkimusta jo 1990-luvulla. Kartoitettiin ystävyyssuhteita, miten ystävykset tapaavat, mitä he tekevät ja kuinka hyvin tuntevat toisensa. Antropologien perustama konsulttifirma on puolestaan tehnyt töitä jo mm. Koneelle, Fazerille, Elisalle, Marimekolle ja Fiskarsille.

Elina Järvinen haastattelee Helsingin yliopiston antropologian professori Timo Kaartista, joka esittää huolenaiheekseen  asian, joka askarruttaa varmaan kaikkia akateemisia aloja opiskelleita: pitäisikö yliopiston olla ammattikoulu? Eikö yliopiston tehtävänä ole nimenomaan opettaa – opiskelualasta riippumatta – kriittistä ajattelua ja analyysitapoja.

Järvisen jutusta puuttuu mielestäni tärkeä tulevaisuuden visio antropologeille. Suomi on  lähivuosikymmeninä monikulttuuristumassa kovaa kyytiä – halusimme sitä tai emme. Suurimmat haasteet maahanmuuttajilla on kotouttaminen ja integroiminen yhteiskuntaan. Eikö tässä työssä juuri tarvita antropologeja/etnologeja. Myös arabiankielen taito alkaa olla kovinkin hyödyllistä.  Museot ovat ottaneet kotouttamistyön osaksi omia strategioitaan ja museoissa jos missä antropologeilla/etnologeilla on tulevaisuudessa yhä keskeisempi  asema.

Ministerin asettaman työryhmän pitäisi luovuttaa ”laadullista työllistämistä” koskeva raporttinsa 2. maaliskuuta. Olisipa mielenkiintoista tutustua tähän raporttiin.  Miten koulutusta vastaava työ määritellään? Miten sitä mitataan? Mitä on laadullinen työllistyminen?   Pelkään pahoin, että raportti on pannukakku, joka johtaa yhä uusiin säästöihin ja supistuksiin yliopistomaailmassa.


Jätä kommentti

Politisoitunut ruoka

Ruokaan liittyvät aiheet nousevat sosiaalisen median valtavirrassa jatkuvasti esiin. Reseptikuvitukset, ruoka-aineet tai eteen katettu lounas saavat ihmiset ympäri maailmaa valokuvaamaan ja jakamaan aihepiiriin liittyviä kuvia. Yhtä paljon kuin kohteestaan ruokakuva kertoo kuvan ottajasta, joka rakentaa omaa identiteettiään kuvien avulla. Ruokapöytien lisäksi myös ruokavalioiden ja ruokaan liittyvien ihanteiden ympärille muodostuu yhteisöjä. Ruoan aistilliset, keholliset ja ideologiset ulottuvuudet sitovat ihmisiä yhteen. Ruoka asettaa yksittäisen ihmisen usein miltei skitsofreniseen tilanteeseen: ulkonäköpaineet suosivat askeettista kieltäytymistä, toisaalta samalla pitäisi olla foodie ja juosta kaikkien mahdollisten ruokatrendien perässä.

Suomen valokuvataiteen museon vuosittainen ”Poliittisen valokuvan festivaali” kulkee toisia latuja. Se käsittelee vaikutuksia, joita ruoan tuotannolla on ympäristöön, valtasuhteisiin, politiikkaan, epätasa-arvoiseen varallisuuden jakautumiseen. Ruoan osuus kulutuksen ilmastovaikutuksista on suunnilleen saman verran kuin asumisen ja liikenteen. Samalla kun suuri osa mailman väestöstä kärsii aliravitsemuksesta, noin kolmasosa maailmassa tuotetusta ruoasta päätyy roskiin. Nälkä, siirtolaisuus ja sodat kytkeytyvät yhteen.

Festivaali on ottanut käyttöön uuden termin: ”postdemokraattinen ruoka”. Postdemokratia tarkoittaa sitä, että näennäisesti demokraattisissakin yhteiskunnissa päätöksenteko tapahtuu yhä useammin piilossa, demokraattisen systeemin ulkopuolella. Tieto päätösten peusteista ei ole äänestäjien tavoitettavissa. Ruoalle on käynyt samoin.  Valinnoilla, joita ihmiset tekevät lähikaupoissa päivittäin ei tunnu olevan mitään yhteyttä lihateollisuuteen tai liikakalastuksen vaikutuksiin meriin. Sama epätietoisuuden ja hallitsemattomuuden tunne valtaa sekä ruoan kuluttajat että tuottajat.

Poliittisen valokuvan festivaali avaa nyt näitä vaikutuksia. Espanjalaisen Asuncion Molinos Gordonin teoskokonaisuus ”Hunger – A Man-made Object” pyrkii selittämään ylikansallisen elintarvikseteollisuuden vaikutuksia ruohonjuuritason maanviljelijöihin. Yann Mingardin teokset kuvaavat yrityksiä tallentaa ja hyödyntää planeettamme eläin- ja kasvikunnan geeniperimää. Freya Najaden kuvat johdattavat kasvihuoneisiin, joissa kasvatetaan yhä runsaampia satoja paikasta ja vuodenajasta huolimatta. Pablo Piovano esittelee järkyttävillä kuvillaan, miten Argentiinan pelloilla käytetyt maatalouskemikaalit ovat vaikuttaneet ihmisten elämään niiden ympärillä. Tim Franco esittelee Kiinassa vallitsevan tilanteen, jossa monet kaupunkiin siirretyt ihmiset pyrkivät edelleen selviytymään osin maanviljelyn keinoin Kukka Ranta kuvaa ylikalastusta ja sen vaikutuksia afrikkalaisten kylien kalastajien toimeentuloon. Greenpeacen tuottamat kuvat ja videot paljastavat arktisten alueiden ekosysteemien uhanalaisuuksia. Henk Wildschut on päätynyt kuvaamaan sika- ja kanatiloilla, kalankasvatuslaitoksissa, kasvihuoneissa ja laboratorioissa. Jo-Anne McArthur käsittelee eläintenoikeuksia teollisissa tuotantolaitoksissa.

Näyttely on silmiäavaava, erityisesti eläinten kärsimyksiä käsittelevät kuvat ovat pysäyttäviä.  Poliittisen valokuvan festivaali elää ajan hermolla.


Jätä kommentti

Julistetaiteen helmiä ja WAM 50 vuotta

Julisteet ovat tärkeä osa kulttuurihistoriaamme ja ne kertovat kunkin aikakauden mieltymyksistä erityisesti graafisen ilmaisun alalla. Suomen museoissa on viime vuosina järjestetty useampiakin julistenäyttelyitä, joiden myötä kerrotaan museon näyttelyhistoriasta. Tähän haasteeseen on tarttunut myös WAM, joka kertoo julistetaiteen pienoisnäyttelyssään museon 50-vuotisesta taipaleesta Turussa. Julisteilla on useita eri suunnittelijoita, mutta 1990-luvulta alkaen pääosan julisteista on suunnitellut WAM:in, sittemmin Museokeskuksen oma graafikko. Viidenkymmenen vuoden aikana julisteita on kertynyt yli 500, joista on nyt koottu pieni kooste Atrium-galleriaan. Näyttelyn myötä voi verrata eri aikakausien käytäntöjä ja mieltymyksiä. Näyttely on osa Wäinö Aaltosen museon 50-vuotisjuhlallisuuksia.

1960-luku

Wäinö Aaltosen museo avattiin Turun päivänä vuonna 1967, vuosi kuvanveistäjämestarin kuoleman jälkeen. Museon perustamista edelsi monivuotinen debatti, olihan kaupungissa jo toinenkin taidemuseo, Turun taidemuseo. WAM haluttiin perustaa nimenomaan kaupungin omaksi taidemuseoksi, jonka tehtäväkenttään kuuluisi näyttelyjen järjestämisen lisäksi huolehtiminen kaupungin taidekokoelmasta. Museon suunnittelivat Irma ja Matti Aaltonen.

Ensimmäiset vuosikymmenet museossa esiteltiin laajasti Wäinö Aaltosen tuotantoa, mutta pikku hiljaa tiloja alettiin ottaa enemmän vaihtuvien näyttelyjen käyttöön. Kahvilan yläpuolella sijaitseva näyttelytila (studio) toimi alun perin luentosalina, mutta jo 1960-luvun lopussa tila otettiin näyttelykäyttöön.   Tilassa esiteltiin mm. mitalitaidetta, Gullkronan taideteollisuutta ja Turkua matkailukaupunkina esitteleviä näyttelyitä. Jo 1960-luvulla tilassa ryhdyttiin myös järjestämään Turun piirustuskoulusta valmistuvien nuorten taiteilijoiden debyyttinäyttelyjä. Studiossa ja museon päätiloissa esiteltiin ensimmäisinä vuosina todella nopeasti vaihtuvia näyttelyitä, joita saattoi olla esillä samaan aikaan jopa kolme kappaletta. Museon ensimmäisenä toimintavuotena jo puolentoista aukiolokuukauden aikana näyttelyihin ennätti käydä tutustumassa yli 10 000 kävijää.

1970-luku

1970-luku oli voimakkaasti politisoitunutta, vastakkaisasettelun aikaa, mikä näkyi myös taiteilijajärjestöjen ja kuvataidelautakunnan toiminnassa. Tämän kehityksen kulminaatiopiste saavutettiin jo keväällä 1971, jolloin Arte ry:n piti järjestää oma näyttelynsä WAM:ssa. Asiasta oli so sovittu taideasiainsihteeri Margareta Jokisen kanssa kun kuvataidelautakunta yhtäkkiä perui koko näyttelyn liian radikaalina. Lautakunnan oli sikäli helppo kieltää näyttely, että Arten jäsenkunnan juuri  silloin nuorruttua monet vanhemmat artelaiset, mm. Kauko Lehtinen, Antti Nieminen, Reijo Koskela ja Viljo Mäkinen erosivat järjestöstä. Artesta oli heidän mielestään tullut liian poliittinen – toisin sanoen vasemmistolainen. Arten näyttely järjestettiin sittemmin syksyllä 1971 Turun taidemuseossa nimellä ”kielletyt kuvat.”

1970-luvulla museo sai huomattavasti lisää näyttelytilaa kellarikerroksesta. Alakertaan rakennettiin portaat ja käytössä oli nyt 3 näyttelysalia lisää. Alakerran matalissa tiloissa järjestettiin erityisen paljon turkulaisen taiteen katselmuksia ja valokuvanäyttelyitä. 1970-luvun yleisösuosikkeja olivat mm. Ulla Rantasen, Esko Tirrosen, Suomen kuvanveistäjäliiton 60-vuotisnäyttely. Vuoden 1972 hittejä olivat kansakoululaitoksen 100-vuotisnäyttely ja tekstiilitaiteilija Oili Mäen näyttely. Vuonna 1979 saavutettiin vuositasolla uusi kävijäennätys: 74 818 kävijää.

1980-luku

Wäinö Aaltosen museo oli saavuttanut vakaan aseman turkulaisen taiteen kentällä. Miljoonannen kävijän raja saavutettiin vuonna 1985. Ensimmäinen  Turun taiteen biennaali järjestettiin vuonna 1986. Se ehdittiin järjestää vain kaksi kertaa, minkä jälkeen syntyi pidempi paussi ja biennaali siirrettiin myöhemmin järjestettäväksi Ars Nova -museossa.  Vuoden 1987 tärkein näyttelytapahtuma oli WAMin 20-vuotisen toiminnan merkeissä järjestetty kuvanveistäjä Harry Kivijärven retrospektiivinen näyttely. Seuraavan vuoden menestyksekkäimmän näyttelyn, Greta Schalinin retrospektiivin ohella oli nukketeatteri Riikinkukon ja nukketaiteilija Kirsti Huuhkan yhteisesiintyminen. Wäinö Aaltosen museo järjesti muutenkin paljon lapsiperheille suunnattuja näyttelyitä ja tapahtumia. Museossa toimi tuolloin myös lasten piirustuskerho.

1980-luvun lopulla Suomessa käynnistyi voimakas keskustelu nk. postmodernista taiteesta. Sille oli tyypillistä sekatyylisyys eli lainaukset ja pastissit sekä ironia, huumori ja likillisyys. Yleistä oli myös taiteiden  välisten rajojen rikkominen. Installaatioon voi yhdistyä esim performanssia, käsitetaidetta tai mediataidetta. Tähän liittyen arkiesineitä työstettiin niin, että ne muuttuivat joko yleviksi tai ”huonomaalatuiksi”. Postmodernismi ei näy kuitenkaan WAM:in näyttelykalenterissa selvästi vielä 1980-luvulla.

Turun kuvataiteen kentälle syntyi vuonna 1988 uusi, merkittävä toimija: Arte ry:n ylläpitämä Titanik-galleria.

1990-luku

1990-luku oli WAM:ssa voimakasta kehittymisen aikaa. Edellisellä vuosikymmenellä Turun taidemuseossa järjestetyt nk. suurnäyttelyt siirtyivät WAMiin 1990-luvun alussa. Museo solmi pitkäaikaiset yhteistyösuhteet erityisesti venäläisiin taidemuseoihin. Yhteistyössä Kiovan taidemuseon kanssa järjestettiin Judaica-näyttely sekä ukrainalaisia kansanomaisia ikoneja esittelevä näyttely. Pietarin Venäläisen taiteen museon kanssa järjestettiin ”Lapsuuden kuvat”,  Stalinin kauden taidetta esittelevä ”Agitaatio onneen” ja Marc Chagallin näyttely. Eremitaasista tuotettiin ”Islamin taideaarteet” ja ”Espanjan kultakausi” -nimellä kulkevat näyttelyt. Pushkinin museosta Moskovasta tuotettiin ”Rembrandtin aika” ja Firenzen kaupungin taidekokoelmasta koottiin huikean suosion saavuttanut ”Firenzen renessanssi”,

1994 oli WAMille merkittävä vuosi, sillä tuolloin juhlittiin näyttävästi Wäinö Aaltosen 100-vuotissyntymäpäiviä. Mittavan näyttelyn lisäksi museossa ja kaupungilla järjestettiin paljon juhlavuoteen liittyviä oheistapahtumia. 1990-luvun alussa käynnistyi myös nk. Turun Veistoskaupunki -hanke, jonka aikana (1994-2000) toteutettiin kaikenkaikkiaan 14 uutta ympäristötaideteosta Turun kaupunkikuvaan. Ensimmäinen hankkeessa valmistunut taideteos oli Mario Merzin ”Fibonacci Sequence 1-55” vuodelta 1994.

Merkittävä tapahtuma Turun taiteen kentällä oli Matti Koivurinnan säätiön ylläpitämän Abia Vetus & Ars Nova -museon avaaminen yleisölle vuonna 1995.

2000-luku

WAMin viimeisiä varsinaisia suurnäyttelyitä olivat Picasson taidetta Kölnistä, Peter Ludwigin kokoelmista esittelevä näyttely vuonna 2000 ja samasta museosta tuotettu ”Pop International” vuonna 2003.

Vuoden 2000 merkkitapahtumia WAMissa oli myös Hilma af Klintin näyttely, joka toteutettiin yhteistyössä Liljevalchsin taidehallin kanssa. Vuoden 2001 merkittävimpiä näyttelyitä olivat David Hockneyn ja Olli Lyytikäisen näyttelyt. Vuoden 2003 yleisösuosikkeja olivat Tove Janssonin ja Inari Krohnin näyttelyt. 2000-luvulla museo aloitti myös uuden näyttely- ja kirjasarjan, jonka myötä haluttiin lähemmin esitellä keskeisiä turkulaisia taiteilijoita. Tässä sarjassa toteutettiin Edwin Lydenin, Kalle Eskolan, Kauko Lehtisen sekä Otso Karpakan & Hilkka Toivosen näyttelyt. Vuoden 2005 näyttelysuosikkeja olivat ”Lootuksen kukka – taidetta Vietnamista” sekä valotaidetta esittelevä ”Valohoitoa”. Vuoden 2006 päänäyttelynä oli ”Atti d´Amore, Laila Pullisen retrospektiivi. Pekka Jylhän ”Valon pesä” ja Jan.Erik Anderssonin kokoama fantasia-arkkitehtuuria esittelevä ”WILD” riemastuttivat vuonna 2007.

Vuonna 2009 kaikki kaupungin hallinnoimat museot yhdistettiin uudeksi museokeskuksi: Turun museokeskus. Näyttely- ja kokoelmatoiminta organisoitiin uudelleen nk. prosessiorganisaation mukaiseksi. Muitakin muutoksia tapahtui. Mm. museon studiotoiminta ulkoistettiin valokuvakeskus PERI:n hoidettavaksi.

2010-luku

2010-luvulla näyttelytoimintaa jouduttiin taloudellisten vaikeuksien vuoksi supistamaan huomattavasti. Nyt näyttelyitä järjestettiin enää kolme vuodessa. Vuoden 2010 päänäyttelynä oli ”Tähtihetkiä – Suomen kuvanveistäjäliiton juhlanäyttely, jonka kuratoivat Pekka Jylhä ja Päivi Kiiski. Kulttuuripääkaupunkivuonna 2011 museossa järjestettiin vain kaksi näyttelyä: ”Vesi – tunteita ja aistimuksia” ja ”Muotoseikkoja”. Vuoden 2012 päänäyttely oli ”Kui – tekstiilitaiteen triennaali” ja jouluajan suursuosikki ”Kuutti Lavonen ensemble”. Vuonna 2013 Tuula Lehtinen ja Outi Heiskanen toivat museoon naisenergiaa, joka jatkui 2914 Kaarina Kaikkosen retrospektiivin myötä. 2015 Ihastuttivat Heikki Marila ja Ismo Kajander. Vuonna 2016 elvytettiin yhteistyö pietarilaisten museoiden kanssa ja Wäinö Aaltosen museossa näytettiin taidetta Uskontojen historian museosta. Nykytaiteen saralla järjestettiin myös paljon kiitosta saanut Saara Ekströmin näyttely.

Kuluvan vuoden alussa avattiin itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi laaja Wäinö Aaltosen näyttely. Vuoden alussa nykyaikaistettiin myös museon graafista ja visuaalista linjaa.  Tästä on hyvä jatkaa…

 


Jätä kommentti

Käsityötaiteen juhlaa

Kustannusyhtiö Maahenki tempaisee jälleen.Heidän  Ite-taiteen eri ilmiöitä kartoittava hankkeensa on siirtynyt nyt yhä enemmän ammattikuvataiteen suuntaan, tällä kertaa aiheena käsityö ja nykytaide. Korkeataiteen, poptaiteen ja ITE-taiteen valise rajat ovat parhaimmillaankin veteen piirrettyjä.  Taiteen tohtori Minna Haverin ”Pehmeä taide” kokoaa samojen kansien väliin kotimaisen käsityötaiteen nykytekijöitä.

Tyylien ja tekniikkojen kirjo on melkoinen kun Haveri esittelee kirjonnan, virkkauksen, neulomisen, tuftauksen ja nypläyksen saloja. Taiteilijoiden yhdistävänä tekijänä on perinteisten käsityötekniikkojen ilmaisullisten rajojen kokeilu.

Monin tavoin kiinnostavan teoksen kenties merkittävin anti on perinteisten käsityöksi miellettyjen tekniikoiden esittäminen puhtaasti taiteen kontekstissa. Kirjan johdannossa nousee esiin myös käsityö- ja taidekenttien sukupuolittuminen – käsityöt nähdään edelleen naisten näpertelynä siinä, missä taide on miesten hallitsemaa ylevyyttä. Sukupuolittuminen on täyttä totta, vaikka kästöiden rajaaminen taidekentän ulkopuolelle on ongelmallista.

Maaliskuun  5. päivään asti on Keravan taidemuseossa esillä myös hurmaava näyttely ”Näkyväksi kudottu”.  Näyttelyssä esitellään teoksia seuraavilta taiteilijoilta: Tanya Akhmetgalieva, Jenni Haili, Liisa Hietanen, Hyäryllistä-ryhmä, Rosa Sigrun Jonsdottir, Elina Juopperi, Sanna Majander, Niina Mantsinen. Melek Mazici, nnukka Mikkola, OLEK & Michelle P. Dodson, Kaija Papu, Ulla Pohjola, Sonja Salomäki, Noora Schroderus, Suvi Solkio, Minna Soraluoma, Daina Taimina, Tuija teiska, Timo Tähtinen, Sanni Weckman sekä Metropolian Ammattikorkeakoulun tekstiilisuunnittelun opiskelijat ja Villit virkkaajat -ryhmä.

Viime elokuussa taidemuseo toi Suomeen Olekin, New Yorkissa asuvan virkkaajalegendan, joka kokosi turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat ja paikalliset vapaaehtoiset yhteisen asian äärelle. Muutamassa viikossa syntyi virkkauksella verhottu ”Meidän pinkki talomme”. Syksyn ajan se levitti toivoa paremmasta huomisesta ja keräsi ihailijoita ympäri maailman.

Marraskuun lopussa Olek ja parikymmentä muuta taiteilijaa ottivat haltuunsa SINKA:n sisätilat. Kuvataiteilijat puhaltavat vanhoihin työtapoihin uuden hengen. Virkattu poliisiauto, tuftatut graffitit ja näkyvksi virkatut matemaattiset mallit tekevät pehmeäksi mielletystä käsityöstä räiskyvää ja kantaaottavaa. Osa näyttelyn teoksista odottaa vielä kävijöiden osallistavaa kädenjälkeä.

Käsintehty tulee iholle, henkilökohtaisen alueelle ja tunkeutuu tunnemuistiimme. Venäläisen Tanya Akhmetgalievan punaisella langalla ”Maalatut” teokset vievät sairaalan kautta elämän peruskysymysten äärelle. Aiheet voivat kuitenkin löytyä myös varsin yllättävistä suunnista. Rosa Sigrun Jonsdottirin malleina ovat olleet islantilaiset lääkekasvit ja Cornellin yliopiston matematiikan professorina työskentelevä Daina Taimina mallintaa matematiikkaa virkkaamalla.

Käsityöllä on vankka asema suomalaisessa kulttuurissa, mutta kuvataidetekniikkana se on muualla kuin taidekoulussa opittua. Käsityössä hiljainen tieto kulkee sukupolvelta toiselle. Virkatusta poliisiautostaan tunnettu Kaija Papu ja elävän oloisia kyläläisiä kuvaava Liisa Hietanen ovat koulutukseltaan kuvataiteilijoita, graffitiryijyjä tekevä Niina Mantsinen ja kansalaisaktivismista kiinnostunut Sonja Salomäki tekstiilitaiteilijoita, mutta teoksia katsomalla heidän koulutustaustaansa on lähes mahdoton arvata.

Samaan aikaan kun kuvataide ja taideteolisuus ovat lähentyneet toisiaan, käsityö harrastuksena on noussut avian uudelle tasolle. Sosiaalisessa mediassa käsitöistä on tullut yksi voimauttavan tee-se-itse -kulttuurin muoto, johon liittyy taitojen jakaminen ja yhdessä tekemisen synnyttämä jaettu ilo. Näyttelyn teokset innostavat tarttumaan puikkoihin ja koukkuihin.

Varsinais-Suomessa läänintaiteilijana toimiva Suvi Solkio on kirjaillut peittoihin tavallisten ihmisten unelmia ja painajaisia ja Annukka Mikkolan rönsyilevät ”Pesät” saavat työpajoissa uudet asukkaat.  Mikäli käsityöt eivät kouluta, osalliseksi pääsee muutoinkin; Elina Juopperin ”Perintö”-teos kasvaa koko näyttelyn ajan museovieraiden lahjoittamilla raanuilla.    Näyttelyn on kuratoinut Minna Haveri.


1 kommentti

Metroasemista tehtiin taidetta

Tällä raflaavalla lauseella otsikoitiin Helsingin uutiset -lehden koko sivun aukeama viime viikolla. Totuus on kuitenkin kaukana otsikosta.

Hankesuunnitteluvaiheessa Länsimetro tilasi jokaiselle metroasemalle suunnitelmat kaikenkaikkiaan kahdeksalta taiteilijalta. Konsulttina ja taiteilijoiden valinnasta vastaavana henkilönä toimi kuvataiteilija Jaakko Niemelä. Suunnitelmien valmistuttua ne esiteltiin näyttävästi Helsingin sanomissa ja hienoa taidetta näytti olevan tulossa. Jossain vaiheessa taiteen osuus alkoi kuitenkin vähentyä ja lopulta tilattiinkin teokset vain kahdelta taiteilijalta. Nisunen & Grönlund -taiteilijaparilta Otaniemeen ja taidemaalari Mari Rantaselta Niittykumpuun.

Tilanteen katastrofaalisuuden selvittyä Espoon taidemuseo EMMA tarjoutui kuitenkin omilla rahoillaan tilaamaan Kim Simonssonin veistoksen Otaniemen pysäkille. Koneen säätiö puolestaan ehdotti, että he saisivat vastata Lauttasaaren asemalle toteutettavasta taideteoksesta. Länsimetro vastasi Koneen säätiölle kuitenkin tylysti, että ei näin myöhäisessä vaiheessa mitään taideteoksia enää oteta vastaan.

Entä miten kävi kaikille neljälle metroasemalle, joiden kohdalla taiteen toteuttaminen pereuuntui? Arkkitehtitoimistot ja valosuunnittelijat suunnittelivat niille arkkitehtonisia ratkaisuja, joita Helsingin uutiset nyt esitteli taideteoksina. Jokainen asema pyrittiin ”sisustamaan” siten, että matkustaja tunnistaisi kunkin aseman visuaalisen ulkonäön perusteella. Lauttasaaressa ja Koivusaaressa viasuaalisina teemoina olivat meri ja vesi. Aalto-yliopiston asemalla  esipatinoitu katto nivoutuu punatiiliseen kampusympäristöön ja Matinkylän aseman katto on valkoiseksi maalattua alumiinia, joka on saanut innoituksensa poutapilvistä ja jäähuurteesta.

Mikä tässä kaikessa on vikana? Yksinkertaisesti se, että taiteilijat ohitettiin kyseenalaisin argumentein, ilmeisesti rahanpuutteeseen vedoten. Arkkitehtitoimistojen visuaaliset ratkaisut tulevat kuitenkin aivan yhtä kalliiksi kuin asemille suunniteltu taide.  Erityisen harmilliselta tuntuu Helsingin uutisten ´toimittajan näkemys: hänen mielestään kaikki asemat ovat nyt taideteoksia. Onko siis niin, että taidetta ei enää erota arkkitehtuurista?!?

Länsimetron ratkaisu ei ole ainoa lajissaan. Valitettavan usein taide pyyhkiytyy pois rakennushankkeista aivaan loppusuoralla vaikka taiteeseen kohdistettu raha on aivan marginaalinen koko investointiin nähden. Kun Länsimetro  myöhemmin jatkuu länsisuuntaan, pitäisi jo hankesuunnitteluvaiheessa prosenttitaiteeseen kohdistetut varat rahastoida. Espoon taidemuseolla olisi alueen ”omana” museona syytä lähteä lobbaamaan ja keskustelemaan päättäjien kanssa  taiteen asemasta ja merkityksestä sekä prosenttitaideperiaatteesta. Toivokaamme siis, että Länsimetron jatko-osa saisi aikanaan asianmukaiset, kullekin asemalle suunnitellut taideteokset meidän kaikkien matkustajien iloksi.