Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

Suomalainen Sisyfos

Antti Laitinen (s.1975) teki sen taas. Hän jatkaa Sisyfoksen tavoin kamppailua luonnon kanssa ja tuloksena on kevään kiinnostavin taidepläjäys. ”Marionetti” -niminen näyttely on esillä galleria Anhavassa 4.-28.5.2017.

Laitisen teokset esittävät usein yksitoikkoisessa työssä puurtavaa miestä, hiessä uurastavaa henkilöä ja loputonta urakkaa. Laitinen esiintyy teoksissan keskellä luontoa toimivana ”primitiivisenä” ihmisenä, jolla on käytössä vain alkeellisia työkaluja – jos niintäkään.  Opiskeluaikaisissa valokuvateoksissa nähdään suohon uppoava mies; videodokumentti ”Bare Necessities” kuvaa Laitisen selviytymisyrityksiä metsässä ilman mitään suojaa tai apuvälineitä. ”Bark Boat” -teoksessa hän ylittää Suomenlahden Porkkalasta Viroon itse tehdyllä kaarnalaivan muotoisella lautalla. Teos toisensa jälkeen esittää miestä alistettuna luonnonvoimille tai olosuhteille tai miestä luonnonmateriaalien kimpussa, muokkaamassa, pyrkimässä ylittämään niitä.

Keskeisin teoskokonaisuus on tähän asti ollut saaritrilogia ”Three Islands”, jossa hän rakentaa hiekalla täytetyistä säkeistä itselleen saaren mereen. Uurastava työ tuntuu loputtomalta, aallot vievät säkkejä alta pois. Mies kuitenkin saa saarensa ja istuttaa siihen puun.

Kun laitiselle tuli kutsu edustaa suomea Venetsian biennaalissa, oli onnekasta, että hänellä oli muhinut valmis teosidea. Somerolla asuva taiteilija sai kunnanjohtajan luvalla käyttöönsä aarin kokoisen metsäpalan. Hän purki sen pienempiin osiin ja lajitteli systemaattisesti materiaalien mukaan. Puut kaadettiin ja pilkottiin ja jokainen havu ja oksa otettiin talteen. Uurastus dokumentoitiin vaihe vaiheelta. Teos ”Forest Square” esitettiin Aalto-paviljongissa valokuvasarjana, jossa nähtiin metsäaari ennen purkamistaan ja sen jälkeen, jolloin jäljellä oli pelkkä musta neliö. Kolmannessa kuvassa nähtiin metsän ainesosat lajiteltuina lokeroihin, sommiteltuna väriskaalojen mukaan. Paviljongin ulkopuolella taiteilija rakensi osittain live-esityksenä koivuhaloista täysikokoisia puita. Purettu puu rakennettiin uudestaan.

Galleria Anhavan näyttelyssä Laitinen on palannut tähän teemaan. Puut pilkotaan ja rakennetaan uudelleen ”leikkaa ja liimaa” -tekniikalla. Heti ei edes huomaa, että kyseessä on puun konstruktio, niin taitavasti homma on suoritettu. Mainio on myös video, jossa taiteilija kuljettaa ämpärillä vettä järvestä ja koettaa luoda pienen uuden järven vain käsivoimin. ”2D Trees” -sarjan puureliefeissä Laitinen on naulannut ja niitannut pihapiirin pajuja ja orapihlajia valkoiseksi pohjustetulle vanerilevylle. Taipuisat oksistot täyttävät suorakulmion muodon äärilleen. Tuloksena on tiheä graafinen reliefivaikutelma.

Nyt kaikki mars mars galleria Anhavaan. Vielä ehtii!


Jätä kommentti

Laiturilla tapahtuu

”Laituri” on Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston infokeskus ja näyttelypaikka aivan Helsingin sydämessä, Kampissa.  Laituri esittelee valmisteilla olevia kaavamuutoksia, tilastoja, tutkimuksia, kilpailuja. Tilaisuudet perustuvat yleensä vuorovaikutukseen ja kaupunkilaisten mielipiteitä ja ehdotuksia kirjataan ylös.

Viime viikolla Laiturilla oli oikea tapahtumien suma: kuusi päivää kestävät kaupunkisuunnittelumessut. Tilaisuuksien järjestäjinä toimivat muutkin kuin kaupunkisuunnitteluviraston virkamiehet. Omat ”osastot” ja tapahtumat oli järjestänyt mm. Aalto-yliopisto, Rakennusvirasto, Kaupunkiakatemia, Helsinki-seura, Helsingin kaupungin tietokeskus, Ornamo, Suomen taiteilijaseura, Taike ja SAFA.

Itse pystyin osallistumaan kahden päivän aktiviteetteihin. Aamukahvin ja croisanttien kera päivä aloitettiin erityisesti katuun ja katutilaan liittyvillä pohdinnoilla. Katutaidetta pohdittiin monesta näkökulmasta ja katutilojen monipuolisemmasta käyttöönotosta riitti juttua. Jalankulkijoiden katu oli läsnä useissa puheenvuoroissa. Maanantain tähtiesiintyjä tuli Ruotsista: kaupunkisuunnittelija Alexander Ståhle ja hän kertoi esimerkein jalankulkijoiden huomioimisesta maailman metropoleissa. Esityksen aiheena oli ”Closer together – This is the future of the streets.

Kiinnostavaa oli kuulla mm. Helsingin venäläisistä kadunnimistä, Aleksanterinkadun historiasta, uusimmasta katutaiteesta ja prosenttiperiaatteen soveltamisesta myös ulkotiloihin.

Erityisen kiivasta keskustelua käytiin aiheista ”Kaupunkibulevardit”, ”Kävelykeskusta” sekä ”Autoriippumattomuuden edistäminen”.

Edellisen kerran otin osaa Laiturin tapahtumiin viime talvena, jolloin esiteltiin Kalasataman taidekilpailun tuloksia. Tuntuu siltä, että jonkinlainen infopiste ja näyttelytila kaupunkisuunnittelun ajankohtaisista kysymyksistä olisi hyvä olla jokaisessa vähänkin suuremmassa kaupungissa.


Jätä kommentti

Kokoelmat liikkeellä

Useampikin taidemuseo maassamme on osallistunut kokoelmien liikkumista tukevaan EU-hankkeeseen. On hienoa, että yhteinen kulttuurivarantomme pääsee näin paremmin saavutettavaksi eri puolilla Suomea.  Toinen syy kokoelmien kierrätykseen on taloudellinen. On museoille aika edullista näyttää toisten museoiden kokoelmia.

Tähän haasteeseen on vastannut mm. Ateneum, joka kierrättää Järnefeltin ja Schjerfbeckin avainteoksia ympäri Suomea. Järnefeltin ”Kaski” on yksi maamme tunnetuimmista teoksista. Ateneum halusi antaa siitä vapautuvan paikan nykytaiteilijalle. Kuvitteellisten maisemien virtuosi Petri Ala-Maunus tuntui oikealta valinnalta. Näin klassikot ja nykytaide kohtaavat ja katsojat voivat samalla miettiä luontosuhdettamme, käsitystämme maisemasta. Eero Järnefeltin ”Kaski” on perinteisesti nähty uutteruuden kuvana, mutta tänä päivänä sen symboliikan voi ajatella viittaavan myös ihmisen ahneuteen. Petri Ala-Maunuksen ”Vaara-Suomi” tuo mieleen romantiikan ajan eurooppalaiset maisemamaalaukset, joissa kuvattiin myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan osana valtavaa luontoa. Ala-Maunuksen maalauksessa tällaisia kuvallisia viittauksia ei ole, vaan siinä luonto on alkanut vallata takaisin ihmisen runtelemaa maisemaa. Ala-Maunus on tämän hetken tunnetuimpia suomalaisia taidemaalareita. Taiteilijan vaikutteisiib kuuluvat niin toritaide ja ”Vartiotorni” -lehden mainokset kuin 1800-luvulla toimineet Hudson-joen ja Dusseldorfin koulukunnat.

Järnefeltin ”Kaski” on aloittanut kiertueensa 2.5. Turun taidemuseosta, jonka jälkeen se nähdään Hämeenlinnassa, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Jyväskylässä. Kaski palaa Ateneumiin vuoden 2017 lopussa. Turun taidemuseossssa ”Kaski” on tullut esille osaksi näyttelyä ”Toteutuneita unelmia ja toteutumattomia”, joka esittelee museon ensimmäisen johtajan Victor Westerholmin aikana vuosina 1891-1919 hankittuja teoksia. ”Kaski” pääsee esille aikalaistensa seuraan.

Helene Schjerfbeckin ”Toipilas” aloitti kiertueensa jo helmikuussa Maarianhaminasta, josta se matkasi Tampereelle. Seuraavaksi ”Toipilas” nähdään Kokkolassa ja sen jälkeen Kemissä, Inarissa ja Raumalla.  teosten matkaa ja tarinoita museoista voi seurata osoitteessa http://www.klassikotkiertueella.fi


Jätä kommentti

Kuratoinnin kiemuroita

Kustannus Taide oy on julkaissut uuden mielenkiintoisen kirjan: ”Kuratointi – yhdeksän nykytaiteen kuratoinnin käytäntöä”.  Kirja esitttelee niin suuria kuin pieniäkin toimijoita käytännön  keissien kautta. Kirjan ovat toimittaneet Taru Elfving ja Mika Hannula.

Taru Elfing esittelee Venetsian biennaalin haasteellisuutta, Minna Henriksson käsittelee yksittäisen taiteilijan kuratointityön vaikeuksia kahden havainnollisen esimerkin kautta, Anna-Kaisa Rastenberger Suomen valokuvataiteen museon uudenlaisia karatointikäytäntöjä, Pessi Raution esimerkki tulee HAM:ista, Leevi Haapala työryhmineen esittelee Kiasman systeemiä, Paula Toppila jokavuotista IHME -tapahtumaa julkissa tiloissa, Minna Hujala & Arttu Merimaa taiteilijavetoista Alkovi-galleriaa

.Kirjassa on myös Mika Hannulan yleistä pohdintaa kuratoinnin ajankohtaisista kysymyksistä. Useammassakin artikkelissa jatketaan samansuuntaista pohdintaa erityisesti itse kuraattorin positiosta prosessissa. Joissakin artikkelissa juututaan  ehkä vähän liiankin pitkäksi aikaa taidejargoniin, mutta mukana on myös valaisevia avauksia.  Viimeisten kymmenen vuoden aikana on käyty kiihtyvää keskustelua kuraattorin työstä ja erityisesti sen eriytymisestä erilaisiin syvempiin tiedon tuottamisen menetelmiin.  On pohdittu, mitä kuraattorin asiantuntijatyön pitäisi olla ja erityisesti, millaiset taideteoksiin ja näyttelyihin liittyvät tiedolliset kokonaisuudet jättävät kestävän jäljen kuratointikäytäntöihin, sen rinnakkaisiin diskursseihin ja historioihin. Keskustelussa on pyritty määrittelemään, erilaisia kuratoinnin tasoja, jotka liittyvät tiedon tuottamiseen:  kuratointi (curating),  kuratoriaalinen  (curatorial) ja parakuratointiin (paracuratorial). Keskustelu on vilkasta ja mielipiteet jakaantuvat riippuen kunkin keskustelijan lähtökohdista.

Kirjassa erityisen kiinnostavaa antia olivat esiteltävät tapaukset, joissa oli epäonnistuttu. Kiasman artikkelissa kiinnitti huomiota se, että se oli ainoa, jossa oma kuratointityö esiteltiin sliipattuna sankaritarinana, eräänlaisena mainospuheena.  Kaiken kaikkiaan käsiteltävä kirja karjattaisi hankkia jokaisen alalla toimijan käsikirjastoon ja museoiden &  gallerioiden  kirjastoihin.  Suurkiitos kirjoittajille!


Jätä kommentti

Tapaus Messenius, tapaus Salve

Kaurismäen elokuvista tuttu klassikkoravintola Messenius on myyty, mutta uuden omistajan myötä perinteinen konsepti jatkuu. Hieman on ruokalistaan tulossa lisää salaatteja, mutta muuten klassikkoannosten tarjoilu jatkuu. Myös valkoiset pöytäliinat kuuluvat jatkossakin konseptiin.

Asioita voi hoitaa tyylikkäästi ja vähemmän tyylikkäästi. Helsingin Hietalahden ravintolasekoilussa meininki on ollut enemmälti viimeksi mainittua.

HS uutisoi viime perjantaina, että perinteikkään (taiteilija)kapakka Salven seuraajaksi Hietalahdenranta 11:een tulee ravintola Hieta. 120 vuotta toiminnassa olleen ja jo 89 vuotta samassa liiketilassakin sijainneen Salven piti lähteä matkoihinsa, koska taloyhtiö halusi enemmän maksavan vuokralaisen. Taloyhtiö myös kuvitteli voivansa vuokrata Salven sellaisenaan toiselle yritykselle. Näin ei tietysti tapahtunut, vaan Royal Ravintolat joutui aloittamaan Hietansa nollasta. Viime vuosikymmenet HOK:n ja HOK-Elannon omistuksessa ollut Salve jatkoi taloyhtiön päätöksen jälkeen toimintaansa kivenheiton päässä, Hietalahdenranta 5:ssa.

Erikoista kyllä, Hietalahdenranta 11:ssa puolestaan vaalitaan nyt kilpailijan perintöä siihen malliin kuin koko klassikkoravintola olisi kuollut ja kuopattu. Vaikea sanoa, onko kyse aidosta kunnianosoituksesta vaiko jonkinlaisesta vuokralaisepisodiin liittyvästä kettuilusta. Vaikka Hiedan ravintoloitsija Jani Hiltunen vakuutti HS:n haastattelussa, että ”Hiedasta ei ole lähdetty tekemään suoraa kopiota siitä. mitä Salvessa oli”, ei ravintoloiden välisiä yhtymäkohtia tarvitse etsiä suurennuslasilla. Sangen erikoisena voi esimerkiksi pitää Salven, siis kilpailijan, perustamisvuoden maalaamista näyttävästi Hiedan seinään. Salvea muistuttavat myös mm. identtinen valomainos sekä silakoiden ja Hiedan pannun nostaminen keihäänkärkituotteeksi. Salven klassikkojahan ovat juuri silakat ja Salven pannu.

Taloyhtiö tuli siis ahneuttaan paitsi tuhonneeksi kulttuuriperintöä, myös synnyttäneeksi kummallisen tilanteen, jossa edelleen elossa olevalle Salvelle perustettiin ikään kuin tribuuttiravintola. Nyt sopii enää toivoa, että asiakkaita riittää kumpaankin Hietalahden merimieshenkiseen kortteliravintolaan.


Jätä kommentti

Silkkisiä unelmia

Vanhan Raatihuoneen galleriassa Turussa on 21.5. asti esillä Minna Kangasmaan kiehtova näyttely nimeltä ”Systema naturae”.  Siinä on kaksi installaatiota, joista toinen, ”Scream of the butterfly II” vaikuttaa pääteokselta. Tämä teos on siis installaatio, jonka keskeisenä materiaalina ja aiheena on silkki. Se on materiaa, joka on ihmisen, teknologian ja ei-inhimillisen olennon yhteistoiminnan tuloksena syntynyt yhdistelmä, eikä sitä sen vuoksi tulisi ymmärtää vain ”elottomana”, passiivisena tai liikkumattomana.

Teoksen taustalla on kaaosteorian niin kutsuttu perhoseffekti, jossa pienet muutokset suntan tai toiseen aiheuttavat ketjureaktioita, jotka muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi: pienet syyt johtavat suuriin vaikutuksiin. Vastaavanlaisia ilmiöitä on havaittu ihmisen toimien aiheuttavan ekosysteemeille. Silkkiperhonen on yksi esimerkki tästä. Silkintuotantoa varten silkkiperhonen on ollut ihmisen tuotantoeläimenä tuhansia vuosia ja sitä on jalostettu niin pitkälle, että se ei enää pärjäisi luonnossa. Se elää tuottaakseen munia ihmisen silkkituotantoa varten. Pienen silkkiperhosen toucan kehräämä silkkilanka on yhtä lujaa kuin saman paksuinen teräslanka, mutta silti se ei ole suojannut sitä ihmiseltä, päinvastoin, se on ehnyt siitä haavoittuvamman – ja haluttavamman.

Taiteilija on rekonstruoinut teokseen silkkiperhosen kuvitteellisen huudon. Kangasmaa kertoo miettivänsä, millainen olisi silkkiperhosen huuto jos se pystyisi huutamaan. Olisiko se korkea ilmaa halkova ultraääni, jota ihminen ei kuule, mutta monet eläimet kyllä. Vai matala infraääni, samanlainen jota syntyy esim. tulivuorenpurkauksissa kun ääni alkaa levitä ilmassa ja kantautuu kilometrien päähän, mutta ihminen ei kuule mitään. Lopulta taiteilija nauhoitti oman huutonsa. Se on kunnianosoitus silkkiperhoselle, joka on tehnyt pitkän monituhatvuotisen palvelutyön ihmiselle.


Jätä kommentti

Peloton tyttö

New Yorkin Wall streetillä on jo vuodesta 1989 ollut jo esillä Arturo di Modican”Härkä”. Teos on voimakkaan symbolinen, sillä osakemarkinoitahan luonnehditaan härkävetoisiksi nousukaudella ja karhuvetoisiksi laskukaudella. Di Modican teosta luonnehditaan koko amerikkalaisuuden symboliksi, menestyksen ja vaurauden perikuvaksi. Härkäveistos oli aikanaan taiteilijan luvattomasti esillepanema joululahja New Yorkin kaupungille ja sen piti olla alun perin tilapäinen, mutta yleisön jakamattoman kiinnostuksen vuoksi ”Härkä” sai pysyvän lopullisen sijoituspaikan Wall Streetillä.

Kuluvan vuoden naistenpäivänä 8.3.2017 alkoi tapahtua: ”Härkä” sai vastaprikseen ”Peloton tyttö” -aiheisen ja nimisen veistoksen. Kyseessä oli jälleen tilapäiseksi suunniteltu interventio, mutta New Yorkin pormestari Bill de Blasio antoi teoksen eisllepanolle vuoden jatkoaikaa. Teoksen sponsoroi State Global Advisor -yritys ja Peloton tyttö haluttiin esittää härkäveistoksen haastajana: tasa-arvo, rahan ylivallan haastaminen ja feministinen arvomaailma ovat myös osa amerikkalaisuutta. teos on tavallaan erään rahaston mainos. Ko. rahasto sijoittaa erityisesti yhtiöihin, joiden johdossa on tavallista enemmän naisia.

Alkuperäisen härkäveistoksen taiteilija Di Modica on vaatinut tytön poistamista hänen veistoksensa välittömästä läheisyydestä. Näin ei ole siis kuitenkaan tapahtunut.   Tämä case on aika mielenkiintoinen esimerkki tekijänoikeuksien soveltamisesta. Teoksen puolustajat näkevät Pelottoman tytön itsenäisenä taideteoksena, mutta Härkäveistoksen tekijä kokee, että tyttö on tullut hänen teoksensa reviirille ja muuttaa itse asiassa alkuperäisen Härkäveistoksen sanomaa.   Erityisesti viime vuosina on toteutettu useampiakin kommenttiteoksia, jotka kommentillaan horjuttavat kommentoitavan teoksen sisältöjä. Missä kulkee tekijänoikeuksien raja?

Vaikka ymmärrän toki di Modican huolenaihetta, niin kallistun kuitenkin tukemaan kommentoivaa taidetta. Kaikkein parasta kuitenkin olisi, että alkuparäisen teoksen tekijä ja kommentaattori pystyisivät yksissä toimin hyväksymään uuden merkitys- ja tulkintakerroksen synnyn alkuperäisteoksen teoksen yhteyteen.