Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

Luopua – vaan ei luovuttaa

Anna-Kaisa Ant-Wuorinen (s.1957) on tehnyt kaksiosaisen näyttelyn, jonka molemmat osat nähdään nyt Helsingissä. Näyttelyn nimi on ”Luopua – vaan ei luovuttaa” ja se on esillä ARTag -galleriassa ja galleria Huudossa.

Näyttelykokonaisuus on syntynyt sen jälkeen, kun Ant-Wuorisen kodiksi rakennettu ja kotina vuosikymmenien ajan toiminut puinen omakotitalo paloi muutama vuosi sitten. Ant-Wuorinen määrittelee näyttelyt eräänlaiseksi retrospektioksi. Kaiken tuhouduttua on ollut pakko miettiä, mitä ylipäätään on jäänyt jäljelle.

Neljä vuotta ennen tulipaloa taiteilija jäi leskeksi ja lamaantui surun keskellä. Tulipalo muutti kaiken. Se, minkä keskellä hän oli elänyt puolet elämästään, oli poissa. Palossa tuhoutui myhös koko irtaimisto kirjoja ja taidetta, myös hänen omia veistoksiaan, myöten. Taloon jäivät kuitenkin niiden hiiltyneet jäljet.

”Kirjat ovat aina olleet tosi tärkeitä koko perheelle. Noin 5000 kirjaa tuhoutui palossa. Muistan, mitkä kirjat milläkin hyllyillä olivat. Kuvatessani kirjojen jälkiä tajusin, kuinka suuri vaikutus niillä on meille kaikille ollut”, Ant-Wuorinen kertoo.

Tulipalo palautti taiteilijan työinnon. Hän on materiaalilähtöinen kuvanveistäjä, joka on työstänyt mm muovia ja terästä. Hänen teoksissaan materiaali on osa sisältöä ja työstämisen tavat tuovat mukanaan kerronnallisen elementin. Nyt palanut koti on toiminut työskentelyn lähtökohtana. Dokumentoinnin keinot ovat olleet moninaisia, kun traaginen sattuma toi hiilen, tervan ja noen aikaisempien materiaalien tilalle.

”Palon aiheuttaman ensijärkytyksen jälkeen pakotin itseni katsomaan tuhoa uusin silmin ja käymään läpi puolet elämästäni. Löysin uudestaan myös onnen hetket”, Ant-Wuorinen tiivistää. Galleria ARTagissa hiiltyneet taideteokset on asetettu esille ja galleria Huudossa hiillokset on dokumentoitu valokuvin. Molemmissa gallerioissa on tavallaan rekonstroitu myös kirjahylly.

Taiteilija kertoo ostaneensa uudeksi kodikseen vanhan koulun Somerolla. Tämän kaksoisnäyttelyn jälkeen on tarkoitus aloittaa taiteentekeminen uudelta, puhtaalta pöydältä.

Mainokset


Jätä kommentti

Arkkitehtuurin Finlandia-palkinto

Arkkitehtuurin Finlandia-palkintoa on nyt jaettu neljä kertaa. Palkinnon tarpeellisuudesta ollaan monta mieltä, mutta ainakin se tuo näkyvyyttä arkkitehtuurille. Hieman sama funktio siis kuin kirjallisuuden palkinnoilla. Tosin kirjallisuuden Finlandia-palkitut myyvät kuin häkä, mutta palkittuja rakennuksia ei voi niin vain myydä. Ehdolla olleet ja palkitut arkkitehtitoimistot saavat kuitenkin varmasti kaivattua huomiota ja uusia työtilaisuuksia.

Aikaisempina vuosina on palkittu useita uusia rakennuksia, mutta tänä vuonna arkkitehtuurin Finlandia-kilpailu käänsi katseensa peruskorjaushankkeisiin. Kaikki neljä ehdokasta olivat vanhoja rakennuksia, joissa on tehty mittavia remontteja. Ehdolla olivat Helsingin kaupunginteatteri, Roihuvuoren ala-aste, Paavalinkirkko Tartossa ja Harald Herlin -oppimiskeskus Espoossa. Vuorineuvos Reijo Karhinen valitsi voittajaksi Harald Herlin – keskuksen.

Perusrakennuskohteiden palkitseminen oli erinomainen veto. Iso osa rakentamista on tällä hetkellä vanhojen rakennusten saneeraamista ja on hienoa, että Finlandia-palkinnolla kunnioitetaan tätä osa-aluetta, joka rakentamisesta puhuttaessa usein jää pimentoon.

Erityisen iloinen olen Roihuvuoren ala-asteen nostamisesta listalle. Maineikkaan arkkitehdin Aarno Ruusuvuoren suunnittelema ja vuonna 1967 valmistunut betonikoulu oli päässyt jo niin huonoon kuntoon, että sen purkamistakin esitettiin. Nähtiin, että siitä ei saa edes remontoimalla toimivaa koulua. Onneksi ei purettu, vaan korjattiin. Koulu on edustava esimerkki 1960-luvun betonirakentamisesta. Peruskorjattu koulu on hieno ja se henkii historiaa aivan eri lailla kuin uusi koulu, joka tilalle olisi tullut. Tällä tavoin historiansa kunnioittava kaupunki varjelee vanhaa rakennuskantaa.


Jätä kommentti

Postmoderneja ikoneja

Ikonitaiteesta on viime vuosikymmeninä ilmestynyt huomattava määrä kirjallisuutta. Kirjoissa esitellään ikonimaalaustekniikkaa, erilaisia tyylisuuntauksia, ikonien historiaa ja ikonografiaa.

Nyt on ilmestynyt aivan uudenlainen kirja, joka esittelee ikoneihin perehtyneen taiteilijan uusluomuksia: maalauksia, jotka vain osittain pohjaavat perinteiseen ikonimaalaukseen ja joiden aihepiirit on pääosin etsitty roomalaiskatolisista aiheista ja kuvakulttuurista.

Elämme postmodernia aikaa myös ikonimaalauksen parissa. Ortodoksisessa kulttuurikeskus Sofiassa on pysyvästi esillä  Rosa Liksomin ”Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi” ja  ”Piispa Henrikin ja Lallin kohtaamista”  kuvaava kerronnallinen ikoni.

Taiteilija Lemmikki Valkeameren omakustanteena julkaisema kirja pääsee siis jo vakiintuneeseen seuraan. Kyseessä on myös uudenlainen tapa esitellä ikoneja: Valkeameri kuvaa kirjassa omia rukouskokemuksiaan roomalaiskatolisen kirkon piirissä. Tyylillisesti Valkeameren teokset ovat äärimmäisen pelkistettyjä, voimakasvärisiä ja tekijälleen henkilökohtaisesti merkitseviä.

Kirjan kannessa on ikoni Pyhästä Jacintasta, joka todisti vuonna 1917 Fatimassa tapahtuneista Neitsyt Marian ilmestyksistä. Uskon todistajana Jacinta oli vain 7-vuotias ja hän kuoli jo 9-vuotiaana. Pyhimykseksi Jacinta julistettiin Roomassa kuluvana vuonna, Fatiman ilmestysten satavuotisjuhlissa.  Jacinta on Lemmikki Valkeameren nimikkopyhimys ja hän kutsuu tätä pikkusisarekseen taivaassa.

Taiteilija on maalannut myös omanlaisensa ikonit mm. Pyhästä Jeanne Juganista, keskitysleirissä kuolleesta Isä Maximilian Kolbesta, Pyhästä Filippo Neristä, Johannes-Paavali II:sta, Pyhästä Monicasta, Jeesuksen pyhästä sydämestä, Jasna Goran Mustasta Madonnasta…  kaikki katolisen kirkon kuva-aiheita.

Kirjan nimi on ”Ikoni katsoo malaria” ja näin tosiaan on. Valkeameren ikoneissa on tavattoman intensiivinen tunnelma. Taiteilija kertoo kirjassa laveasti myös ikonien syntyprosessista, siitä ilosta, minkä hän on kokenut kirkon rukouselämään paneutuessaan. Valkeajärvi korostaa, että ikonit eivät sinänsä tee ihmeitä, mutta ihmeitä voi syntyä Jumalan toimesta ikoneja rukouksellisina välikappaleina käytettäessä.

Kirjassa on kuvia myös perinteisistä ortodoksisista kuva-aiheista: Pyhä Yrjänä, Pyhä arkkienkeli Rafael, Pyhä arkkienkeli Gabriel, Pyhä Pietari, Pyhä Magdalan Maria, Pyhä Johannes Kastaja, Pyhä Joosef.   Antoisimmillaan kirja on kuitenkin kuvatessaan roomalais-katolisen kirkon rukousperinnettä ja ekumeenista asennetta Kirjassa on runsaasti huumoria ja iloa.  Harmaan kireälle uskolle ei ole sijaa asian ytimessä.


Jätä kommentti

Sikamaisuuksia

Galleria Katariinan studiossa on pienehköistä öljyvärimaalauksista koostuva Tapio Tuomisen näyttely, jota voi lukea samaan tapaan kuin sarjakuvaa. Sarjakuvasta teoskokonaisuus poikkeaa kuitenkin siinä, että sen tulkitsemisen voi aloittaa mielivaltaisesti mistä maalauksesta tahansa. Myös lukusuunta voi vaihdella täysin katsojan mielen mukaan. Näyttely siis kutsuu katsojaansa mukaan narratiiviseen leikkiin. Osassa maalauksia on parenteeseja ja puhekuplia, joista löytyy sitaatteja mm. kaunokirjallisuudesta, filosofiasta ja sarjakuvista. Sitaatit on liitetty kuviin jokseenkin sattumanvaraisesti. Kyseessä on taiteilijan neljäs näyttely, jonka teemana on Platonin ”Valtio”-dialogista lähtökohtansa saaneen Sikojen valtion tapahtumat.

”Valtio”-dialogissa kohdassa 488a verrataan huonosti hoidettua valtiota myös Narrien laivaan. Narrien laivassa laivuri on aina se, joka muita vahvempana saa peräsimen haltuunsa. Hän kuitenkin kuulee ja näkee sangen huonosti eikä hänellä ole juurikaan tietoa merenkulusta. Hänen ja muiden laivamiesten kesken vallitsee ikuinen taistelu siitä, kuka ohjaa laivaa. Jokainen uskoo, että juuri hän on pätevin perämieheksi, vaikka kukaan heistä ei ole koskaan opetellut perämiehen taitoja. Siksi he myös väittävät, ettei moista koulutusta edes tarvita ja ovat valmiita tuhoamaan koko koulutusjärjestelmän. Lahjomalla, uhkailemalla ja voimakeinoja käyttäen he pyrkivät kiinni peräsimeen. He myös käyvät käsiksi kaikkeen, mitä laivassa on; he rosvoavat, mässäävät ja tuhlaavat. Laivalla on toki myös lempeitä totuuden, oikeudenmukaisuuden ja järkevyyden ystäviä, mutta heitä kohdellaam Sokrateen sanoin: ”… niin kaltoin, ettei mikään olento joudu sellaista kokemaan”.

Myös sikojen valtiossa vallitsee edellä kuvattu tilanne, mutta ovatko sikojen valtio tai Narrien laiva oman aikamme valtioihin verrattuna kovinkaan erilaisia? Kuinka läheltä meitä löytyy ensimmäinen narrien ohjaama laiva?


Jätä kommentti

Studies of the Eternal Cycle

Usein myytit tuntuvat ennustavan tieteen myöhemmin tekemiä oivalluksia. Eri kulttuureissa on vuosituhansia kuviteltu tähtien muodostavan eläin-, ihmis- ja kasvihahmoja yötaivaalle. Nyt tiedetään, että elävien orgasmien lähes kaikkien ainesosien tiedetään olevan peräisin ikivanhoista, kuolleista tähdistä. Tähän tutkiskeluun pohjautuu Elsa Salosen uusi maalaussarja ”We are All Made of Stardust” galleria Amassa. Se on maalattu aidoista kivi- ja rautameteoriiteistä jauhetuilla pölyillä. Teosten malleina on käytetty 1600-luvun tähtikartastojen kuvituksia eri tähdistöistä.

Esko Valtaojan mukaan aurinko ja planeetat ovat kierrätysmateriaalia. Alkuräjähdyksessä syntyi vain vetyä ja heliumia, kaikki muu on peräisin ammoin kuolleitten tähtien sisuksista, jossa se on syntynyt vedystä ja heliumista fuusioitumalla.

Elämän suurissa sykleissä olemme kaikki sisaruksia, samojen tähtien lapsia. Ilvekset, paratiisilinnut ja ajomiehet ovat kaikki tieteen todistamia jatkeita minuudesta. Emme vain ole tähtien jälkeläisiä vaan loputtomien elämän syklien lain mukaisesti todennäköisesti myös päädymme takaisin tähdiksi, ehkä aloittaaksemme syklin taas alusta. Valtaojan mukaan ”parhaan arvion mukaan joskus 5-6 miljardin vuoden kuluttua auringon paisunut ulkoreuna hipoo maata, jonka pintakerrokset sulavat ja kaasuuntuvat. Suuri osa tästä kaasusta haihtuu sitten aikanaan auringosta ulos avaruutaan. Voi siis sanoa, että ainakin meidän atomimme palaavat takaisin tähtiin – ja kenties aikanaan tiivistyvät uusiksi tähdiksi ja planeetoiksi.”

Loputon kiertokulku tähdistä meihin ja takaisin pitää sisällään lukemattomia elämänkertoja. Kukat kuihtuvat, ruumiit kalpenevat. Luonnon kiertokulussa tama energia ei häviä vaan vaihtaa vain muotoaan. Maatuvat orgasmit muuttuvat energiaksi uudelle elämälle. Niin lyhyellä kuin mittaamattoman pitkällä aikavälilläkin elämänenergia näyttäytyy ikuisena. Näyttelyssä meteoriittimaalausten kanssa elämän loputtomasta kiertokulusta vuoropuhelevat kaksi valkaistuilla kukilla ja niistä uutetuilla väreillä toteutettua installaatiota.

Maailmankuvamme laajenee koko ajan. Käsityksemme oman itsemme rajoista, elämän jatkumoista ja ajasta saavat toistuvasti uusia määritelmiä. Koemmeko omana elinaikakautenamme itsemme niin irtonaisina ympäristöstämme, että kulutamme sen siksi hiljalleen loppuun? Todellisuudessa olemme kaikki toisiimme loputtomasti kietoutuneita, kuoleman kerta toisensa jälkeen päihittäneitä – ja päivittäviä, samojen tähtien jälkeläisiä. Tämän jokaöisen, valosaasteita pakenevan muistutuksen Elsa Salonen halusi tallentaa uusiin maalauksiinsa.


Jätä kommentti

None are truly separate

Galleria Amassa on juuri päättynyt Alma Heikkilän mielenkiintoinen näyttely ”None are truly separate”. Näyttely on poikkitieteellinen, sillä Heikkilä pyrkii haastamaan kokijan suhteen materiaaliseen maailmaan, universumiin, toisiin lajeihin, tuntemattomaan, tieteeseen ja tekniikkaan sekä vallitsevaan ihmiskuvaan.

Näyttelyssä Alma Heikkilä tuo esille ja pohtii kysymystä ihmisen erillisyydestä tai oikeammin erottamattomuudesta ympäristöstään. Hän on maalannut jo aikaisemmassa tuotannossaan paljon ihoa. Olemme ehkä tottuneet ajattelemaan, että ihmisen rajat ovat ihossa, mutta uusimman tutkimustiedon valossa voimme haastaa tämän näkemyksen. Uusimmat biolääketieteen tutkimustulokset mikrobien toiminnasta avaavat erilaisia näkökulmia ihmisen ja muun luonnon suhteeseen.

Ympäristön vaikutukset kytkeytyvät immuunijärjestelmään paljolti ihon, suoliston ja limakalvojen mikrobiston avulla. Kaikki mitä syömme, juomme, hengitämme ja kosketamme muokkaa mikrobejamme, eikä vain bakteereja, vaan myös sieniä arkeoneja ja viruksia. Voidaan ajatella, että biologisen evolution aikana olemme ulkoistaneet monia toimintoja kehon mikrobiomille (=mikrobisto ja sen muodostama geneettinen kokonaisuus). Sen voi nähdä jopa ”toisena genomina”, joka koulii immuniteettia koko elämän ajan, ratkaisevimmin varhaislapsuudessa.

Hajoittajasienten ja mikrobien merkitys luonnon moninaisuuden säilyttämisen kannalta on elintärkeää. Mikrobit ja bakteerit sitovat meidät kaikki tiukasti osaksi yhteistä ekosysteemiä. Myös kulutustapamme jättävät jälkensä ympäristöön ja samalla ihmiseen. Yksikään meistä ei ole todella yksin/erillään.


Jätä kommentti

Ankanpoika ja varis

Olemme hieman kyllästymiseen asti katselleet Kaj Stenwallin Aku Ankka -aiheisia maalauksia. Niissä Aku seikkailee tunnettujen taideteosten yhteydessä tai muuten vaan hullunkurisissa kohtauksissa.

Nyt on hieman samansuuntaista ankkataidetta tarjolla koko rahan edestä. Kansallisgalleriaan kuuluva Ateneumin taidemuseo esittelee Ankallisgallerian taideaarteita ensimmäistä kertaa Suomessa kultakauden taiteen näyttelyn yhteydessä.  ikoniset maalaukset ovat saaneet rinnalleen  uusluomuksia, joissa pääosaa esittelevät Aku Ankka -sarjakuvan hahmot. Taistelevien metsojen kohdalla on menty veilä pidemmälle. Itse originaali teos on poistettu kokonaan ripustukseta ja tilalla on suurikokoinen Taistelevat Ankat. Ankallisgallerian taiteilijoita ja henkilöhahmoja ovat Arvi Liljaluntti aka Arvid Liljelund, Altti Fasaani aka Hannu Hanhi, Akseli Kala-Kallela aka Akseli Gallen-Kallela,  Huuko Simpura aka Hugo Simberg sekä Alpertti Aatelviltti aka Albert Edelfelt.

Ankallisgalleria on Ankkalinnan johtava taidemuseo ja ankkalinnalaisen taiteen kehto ja koti. Vierailunäyttely on teoteutettu Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi ja siihen on valittu edustava otos Ankkalinnan taiteen kultakaudelta. Aiheet kuvaavat koskettavalla tavalla Ankkojen suhdetta toisiinsa ja ympäröivään luontoon. Yhteensä esillä on 12 teosta.

Aku Ankka on ilmestynyt suomeksi vuodesta 1951 ja siinä ajassa lehti on ehtinyt uida syvälle suomalaiseen kulttuuriin. Apuna Ankallisgallerian teosten toteuttamisessa ovat olleet Aku Ankan suomalaiset ja kansainväliset piirtäjät Daan Jippes, Kari Korhonen, Kati Kovacs, Don Rosa ja Ulrich Schroder. Suomen taiteen tarina -näyttelyn arkistosalissa voi tutustua myös piirtäjien alkuperäisiisn luonnoksiin.

Näyttely on mielenkiintoinen tapa tehdä tutuksi kultakautemme teoksia lapsille. Hauskaa on myös, että Ateneumin sisäpihalla voi istahtaa Aku Ankan autoon koko näyttelyn ajan.