Helsinki Goes Burlesque

Wikipedian mukaan Burleski (ital.burlesco, ransk.burlesque ’pilaileva, liioitellun hullunkurinen, irvokas, parodioiva, ilveilevä’) tarkoittaa teatterin keinoin esitettyä parodista huumoriviihdettä, johon yleensä kuuluu sketsejä. Sitä pidetään usein commedia dell’arten suoranaisena jatkajana. Käsitettä burleski käytetään myös kirjallisuustieteessä, ja se tarkoittaa vakavan osoittamista naurettavaksi tyylillisen ristiriidan avulla. Tämän päivän burleskiviihteessä yhdistyy dragshow’ta, performanssia, luovaa stripteasea, komediaa, parodiaa, satiiria ja friikkishow’ta.Burleskitaiteilijat ovat kiusoittelun kuningattaria!

Imogen Kelly

Helsingin Burleskifestivaalit järjestettiin helmi-maaliskuun vaihteessa jo seitsemättä kertaa. Alusta asti toimintaa on vetänyt kuvataiteilija Bettie Blackheart, joka puolisonsa Frank Doggensteinin kanssa on uupumatta kehittänyt ohjelmistoa yhä monimuotoisempaan ja kansainvälisempään suuntaan. Turkulainen Kiki Hawaiji on ollut mukana myös alusta alkaen. Naiset ovat perustaneet Burleski-instituutin, jonka workshoppien myötä alalle hakeutuu jännittäviä uusia tyyppejä. Newcomers nights -toiminta onkin vakiintunut osaksi tapahtumakalenteria. Bettie ja Kiki haistelevat jatkuvasti uusia tuulia ja he vierailevat säännöllisesti maailman burleskitapahtumissa. New Yorkin uutta luova scene viehättää naisia erityisesti.

Turku ja Helsinki ovat Suomen varsinaisia burleskikaupunkeja, mutta pienimuotoisia klubeja järjestetään eri puolilla Suomea. Tämän hetken trendinä pitkän linjan esiintyjien ja -tuottajien keskuudessa on katseen suuntaaminen sekä historiaan että kauas tulevaisuuteen. Jatkuvasti tiukemmiksi käyvät lokerot ja käyttäytymisnormisto inspiroivat entistä kriittisempiin esiintuloihin ja keholliseen vastarintaan.

Siinä, missä Helsingissä nähdään laajempi kattaus kansainvälisiä supertähtiä, Turussa esiintyjät edustavat kokeellisempaa taidetta. Esiintyjien karisma, lavaenergia sekä omaperäiset käsitykset sukupuolesta, kehosta ja seksuaalisuudesta ovat tärkeimpiä valintakriteerejä. Tapahtumiin ei ole julkista esiintyjähakua (muista isommista burleskifestivaaleista poiketen), vaan tuottajat valitsevat esiintyjät itse näkemänsä perusteella.  Sopivassa suhteessa pintakiiltoa ja vikurointia.

Vuoden 2014 Helsinki Burlesque Festivaalin teemana oli TROPICAL TORNADO. Esiintyjiä olivat mm. Kitten De Ville (US), Jett Adore (US), Perle Noire (US), Mama Ulita (GER), Pepper Potemkin (SE) ja Cherry Typhoon (JPN).  Mielikuvitusta kutkuttelevat nimet ovat osa burleskitaiteilijoiden identiteettiä.

Kiki Hawaiji kertoo Turun ja Helsingin festivaalien prestiisistä seuraavasti: ”On ilo edustaa Suomea maailman burleskikentällä.” (http://21stcenturyburlesque.com/interview-bettie-blackheart-helsinki-burlesque-festival/). Helsinki nimetään tämän hetken trendikkäimmäksi burleskikaupungiksi. Turun tunnelmia puolestaan hehkuttaa sivusto This is Cabaret. Kiki Hawaijin mukaan ohjelmistosuunnittelussa uutta luova sisältö ja laatu ovat ykkösenä – ei siis pelkkää pikkuhepeneissä ketkuttelua ja stereotypioiden vahvistamista.”

Tämän bloginpitäjän mielestä ihaninta burleskissa on sen vapautunut asenne kehollisuuteen. Näinä laihuutta ihannoivina ja ankeutta tarjoavina aikoina burleskitaiteessa ihan minkä tahansa kokoinen tai muotoinen nainen voi tuntea olevansa kaunis ja haluttava.  Hauskaa on myös eri tyylilajien luova yhdistely. Samassa esityksessä voi olla neo-, classic-, drag- ja boylesque -elementtejä. Koska burleskitaiteen ytimeen liittyy rooleilla leikkiminen, se on myös tavalliselle tallaajalle turvallinen ympäristö kokeilla oman minuuden joustavuuden rajoja.

Imogen Kelly

Hääparina Kitten N’Lou

Bettie Blackheart & Frank Doggenstein

Kiki Hawaij

Helsinki Burlesque Festival 2014, esiintyjät

Seuraava isompi tapahtuma on Hullabaloo  3.- 5.10. 2014 http://turkuburlesqueweekend.files.wordpress.com/2014/01/kikijaturku_hbf2014.jpeg. Samalla juhlistetaan Turku Burlesquen 5-vuotista kimmellyskarnevaalia!

Kaikki kuvat: Tuomas Lairila

Katutaidetta ja kaupunkikulttuuria

Katutaide on aihe, joka herättää monenlaisia tunteita. Myös katutaiteen merkityssisällöllä on huomattavaa huojuntaa. Vaikka tätä taidemuotoa, sanan laajimmassa merkityksessä, on harjoitettu jo antiikin ajoista alkaen, se usein liitetään viime vuosikymmeninä levinneisiin töhryihin ja vandalismiin.

Katutaidetta Buenos Airesissa, ”Disney War”
Kuva: Wikimedia Commons

Suomessa katutaide painottuu vahvasti graffititaiteeseen, tageihin ja sabluunamaalauksiin. Suuntauksen potentiaaleista ei kovin paljon keskustella, vaikka maailmalla katu- ja kaupunkitaide on löytänyt monenlaisia ilmenemismuotoja. Suurkaupungeissa, kuten Berliinissä (paikoittain myös Suomessa), näkee lukuisia kokonaisia rakennuksen julkisivun peittäviä muraalimaalauksia, toisaalta myös pienimuotoisia käsitteellisiä interventioita, joissa jotain kaupunkitilan vähäpätöistä yksityiskohtaa tuunataan taiteen keinoin ja luodaan näin uusia visuaalisia mielleyhtymiä. Sidneylainen Joe Hill työstää voimakkaisiin illuusioihin perustuvia 3D-maalauksia, ja City Canvas -niminen ryhmä järjestää animoituja kävelykierroksia. Heidän tavoitteenaan on elävöittää katutilaa liikkuvan kuvan ja valomaalauksen keinoin.

Erityisen hienoja ovat mielestäni vuorovaikutukseen pyrkivät katutaideteokset. Esim. Mark Jenkins on pitkään toteuttanut aitojen ihmisten näköisiä hahmoja, jotka herättävät outoudellaan ohikulkijan huomion. Kadulla kulkija virittäytyy näin osaksi Jenkinsin luomaa näytelmää. Candy Chang on puolestaan kirjannut talon seinään lukemattomia kertoja lauseen ”Before I die I want to…”, johon ohikulkijat saavat kirjoittaa mieleisensä jatkon. Katutaiteeksi voi lukea myös julkisissa ulkotiloissa toteutettavat performanssit, katusoiton ja vaikkapa paikkasidonnaisen yhteisötaiteen.

Neulegraffitia Turussa. Kuva: Kultur i Åbo -Facebooksivu.

 

Sympaattisin ja ympäristöä hellävaraisimmin käsittelevä katutaiteen muoto on neulegraffiti, Yhdysvalloissa syntynyt taidemuoto, joka on nopeasti löytänyt ystäviä eri puolilla Suomea. Knit´n´Tag Turku -tapahtumassa kesällä 2013 Aurajoen varrella olevat puut vaatetettiin värikkäillä kudonnaisilla, mutta muuten neulegraffitin voi saada ylleen mikä tahansa karu kaupunkielementti. Mielessäni neulegraffaus näyttäytyy eräänlaisena länsimaisena versiona japanilaisesta populaarikulttuurista tutuksi tulleesta kawaii-ilmiöstä. Söpöä – kyllä vain – so cute!

Villinä syntynyttä katuluovuutta on jo useita vuosia koetettu ”kesyttää” museoiden, seminaarien ja festivaalien toimesta. Urbaanista ympäristöstä innoituksensa löytävän taiteen URB 13-festivaali esitteli viime vuonna kiinnostavalla tavalla poliittisen katutaiteen uusia ulottuvuuksia Venäjällä, jossa suuntauksen harjoittajat korostavat tavoitteitaan positiivisen muutoksen käynnistämiseksi maassa. Taiteilijat ja aktivistit pohdiskelevat yhdessä strategioita, joilla kansalaisyhteiskuntaa voisi vahvistaa kulttuurisen vastarinnan keinoin. Myös arabimaailmassa katutaide elää arabikevään jälkeistä kukoistuskauttaan. Valtavat seinämaalaukset eivät kumartele auktoriteeteille, diktaattorien kuvia tuunataan häijysti.

Sampsan Lady Putin

Suomessa poliittinen katutaide on keskittynyt kaupunkitilan haltuunottoon liittyviin eettisiin kysymyksiin. Kuka hallitsee kansalaisten visuaalista ympäristöä? Onko kovan rahan mainostajilla yksinoikeus tuoda sanomaansa kuluttajalle? Onko vaihtoehtoisille viesteille ja arvomaailmoille tilaa? ”Suomen Banksyksi” nimetty katutaiteilija Sampsa esittelee 9.1.–2.2.2014 Galleria Contempossa kuvamaailmaansa, joka käsittelee taiteilijalle läheisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä: tekijänoikeuksia, kaupan keskusliikkeiden monopoleja, Töölönlahden asemakaavaa… Keskikokoisiksi akryylimaalauksiksi muutettuina suureen mittakaavaan suunnitellut teokset menettävät jonkin verran voimaansa, mutta nautittava visuaalisuus ja sisältö säilyvät vahvoina. Tämän miehen taidetta katselisin mielelläni vaativassakin kaupunkitilassa.

Katutaide jaotellaan usein laillisiin ja laittomiin muotoihin. Näiden välisestä asemasta käydään kovinkin poleemista keskustelua. 1960-luvulla yhteiskunnan marginaaleissa syntynyt graffititaide on hiljalleen saavuttanut establishmentin hyväksyntää, mikä luonnollisesti ei miellytä kaikkia villejä ja vapaita graffitintekijöitä. Laillisten graffitiseinien läheisyyteen ilmaantuu melkein aina myös laittomia teoksia. Ehkä olisi paras hyväksyä tällainen rinnakkaiselo, kaupunkitilaa on mahdotonta hallita aukottomasti.

Oulun kaupunki on ottamassa käyttöön mielestäni oudon katutaiteen prosessimallin. Kaupunki on kartoittanut alikulkujen seiniä ym. pintoja, joita yksittäiset taiteilijat ja ryhmät voivat kovalla rahalla VUOKRATA puolen vuoden tai vuoden ajaksi. Kaupunki ei halua panostaa hankkeeseen äyriäkään, taiteilijoiden tulee rahoittaa koko lysti.  Visiona on synnyttää kaupungin kulttuurimyönteistä brändiä kirkastamaan tuhannen maalauksen kavalkadi vuoteen 2017 mennessä.  Tuntuu kummalliselta, että kaupunki haluaa näin rahastaa taiteilijoita. Eikö olisi mielekkäämpää valita vaikka vähemmän, mutta tasokkaampia tekijöitä ja hankkia sponsoreita. Mieleen tulee mm. Porin kaupungin tilaamat upeat, osin sponsorituella kustannetut katutaideteokset: Hanna Haaslahden Yön kahdeksan henkeä -valoteos Suomalaisen klubin pohjoisseinään ja M-Cityn toteuttama seinämaalaus Liikekulman julkisivuun. Porissa lienee muutenkin paremmat edellytykset edistää katutaidetta; järjestettiinhän jopa Porin taidemuseossa muutama vuosi sitten kansainvälinen näyttely Street Art – The New Generation.

Katutaiteeseen rinnastettavissa oleva, jokavuotinen kaupunkitaidetapahtuma on Turussa vuodesta 2005 järjestetty Olohuone 306,4 km². Kyseessä on yhdistyspohjalta, lukuisien toimijoiden yhteistyönä syntyvä festivaali, jonka tavoitteena on avata kaupunkilaisten silmät näkemään oma ympäristö taiteen keinoin uudessa valossa. Kesällä 2014 Olohuoneen teemana on KLISEE. Yhdistyksen kotisivuilla johdatellaan aiheeseen seuraavasti: ”Kyllä jokainen tietää, millaisia suomalaiset ovat: juroja metsäläisiä, jotka puukottavat toisiaan kännissä. Miehet eivät itke, naiset ovat huonoja kuskeja, lapset pelaavat koko ajan tietokoneella ja entäs se nykyajan nuoriso sitten.  Toimintaelokuvassa pahis ei kuole koskaan ja puhuu aina ulkomaisella aksentilla. Teatterissa näyttelijät huutavat koko ajan ja siirtyvät paikasta toiseen juoksemalla. Miesrunoilijalla on baskeri ja viikset. Räppärin musiikkivideolla on aina vähäpuheisia naisia ketkuttelemassa. Ja montako kukka- tai hedelmävatiasetelmaa maailmaan mahtuu?”

Osallistu Sinäkin vuoden 2014 Olohuone-tapahtumaan KLISEE -teemaisella teoksellasi ja auta tekemään maailmasta parempi, haastamaan asioiden lokeroimista ja näkemään kliseet toisin. Maailma ei ole mustavalkoinen, ja välissä on sitä harmaatakin. Teoksesi tulee sijoittua Turkuun. Teos voi olla esimerkiksi paikkaa kommentoiva installaatio, kiertokävely, interventio, kaupunkipeli, performanssiesitys, audiovisuaalinen tuotos tai kaupunkitilaan liittyvä kirjoitus, luento tai työpaja.

Joka tapauksessa – tervetuloa kesäkuussa Turkuun!

Olohuoneen verkkosivuille