Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

Tiibetin taiteen keskus Loimaalle!

Tiibetin taide ja kulttuuri ovat kiehtoneet länsimaalaisten mielikuvia jo vuosisatojen ajan. Maailman kattona tunnetulla ylängöllä ja kaukana valtameristä elävät tiibetiläiset ovat yksi mailman uskonnollisimmista kansoista. Pyhä ja arki kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa ja taide on pyhän ilmenemistä jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollinen symboliikka näkyy kaikkein arkisimmissakin esineissä.

Tiibetiläiset rakastavat rikkaasti koristeltuja esineitä ja kirkkaita värejä. Vaurautta esitellään mieluusti käyttämällä arvokkaita ja kauniita koruja. Vaikka monet alueet ovat hyvin eristyneitä, on kulttuurivaihtoa kuitenkin ollut aina; esim. Kiinasta Tiibetiin on kulkeutunut silkkiä, posliinia ja lakkatöitä munkkien, lamojen ja kauppiaiden mukana.

Kankaalle maalattu buddhalaisaiheinen thangka on ehkä tunnetuin tiibetiläinen taidemuoto. Thangkassa esitellään hengellisiä totuuksia vertauskuvallisessa muodossa ja thangka voi toimia myös meditaation apuna. Tiibetiläiset teekannut ja muut perinteiset käyttö- ja seremoniaesineet ovat hyvin koristeellisia. Muita tunnettuja tiibetiläisiä käsityötuotteita ovat satulat ja matot.

Buddhalaisessa taiteessa ja koristelussa käytetään usein kahdeksaa vanhaa onnea tuottavaa symbolia: valkoinen päivänvarjo, kultakalapari, jalokiviruukku, lootuskukka, valkoinen kotilonkuori, päättymätön solmu, voitonviiri ja kultainen pyörä. Näitä symboleja käytetään myös hääjuhlissa ja muissa rituaaleissa. Tärkeä tiibetiläinen esine on suojelevia esineitä sisältävä gau-amulettikotelo, jota kannetaan kaulakorun tapaan tai muualla kehossa tai vaatteissa tai remmiin ripustettuna.

Tiibetiläiset käyttävät paljon korukiviä, etenkin turkoosia, punaista korallia, meripihkaa, lapis lazulia, helmiä ja jadea. Korukivet ovat pääasiassa tuontitavaraa. Manikivet ovat suurehkoja kivisiä amuletteja, joihin on kaiverrettu tiibetinkielisiä mantroja. Pakolaisten myötä länsimaihin kulkeutui runsaasti perinteisiä tiibetiläisiä esineitä, joista on tullut suosittu keräilykohde 1950-luvuilta alkaen. Suurin osa tiibetiläisistä rituaaliesineistä valmistetaan nykyisin Nepalissa.

Loimaan Alastarossa sijaitseva Dharmakeskus, joka on järjestänyt lukuisia meditaatiokursseja ja muita buddhalaisia tapahtumia, on perustettu vuonna 1980 taidemaalari, säveltäjä Pekka Airaksisen toimesta. Dharmakeskuksessa on esitelty myös tiibetinbuddhalaisia thangkoja ja veistoksia. Nyt Dhharmakeskus on avattu suurelle yleisölle ja se on muuttunut Tiibetin taiteen keskukseksi. Museonakin toimivan keskuksen johtaja on Maarit Vainio. Pekka Airaksisen varhaisimmat ostosreissut suuntautuivat Nepaliin vuonna 1974 ja siitä eteenpäin taidetta hankittiin myös Intiasta, mutta suurin osa thankoista vuodesta 1990 eteenpäin hankittiin Nepalista. Thangkakokoelma kasvoi pikku hiljaa nykyisiin mittoihin, monen sadan thangkan kokoelmaksi. Teokset ovat maksimissaan 50 vuotta vanhoja, sillä sitä varhaisempia thangkoja ei myydä laillisilla markkinoilla. Tiibetiläinen taide on itsessään kiinnostavaa, mutta esim. thangkoja hankkimalla tulee samalla tukeneeksi tiibetiläistä kulttuuria. Dharmakeskuksessa on vieraillut merkittävä joukko henkisiä opettajia. 1980-luvulla mm. Karma Kagyu -perinnettä edustavat Kalu Rinpoche ja Jamgon Kongtrul sekä intialainen opettaja Svami Anandanand.

Dharmakeskuksen oma erikoisuus, nk. Odo -meditaatiomenetelmä syntyi jo vuonna 1981, mutta kului erinäisiä vuosia ennen kuin selvisi, mihin kaikkeen sitä voi käyttää. Mm. Oriveden opistossa ja kuvataideakatemiassa sitä sovellettiin luovien menetelmien kurssiksi. Odo on osoittautunut hyväksi buddhalaiseksi menetelmäksi, koska siinä eivät tule etniset ja kansalliset piirteet leimaavasti esiin, vaan se pyrkii välittämään itse ydintä.

Nyt kun Dharmakeskus muuttuu Tiibetin taiteen keskukseksi, tiibetiläistä kulttuuriperintöä tuodaan entistä avoimemmin kaikkien kiinnostuneiden saavutettavaksi. Esillä tulee perusnäyttelyn lisäksi olemaan kolmisen vaihtuvaa näyttelyä vuosittain. Kokoelmaan kuuluu thangka-maalauksia, rupa-patsaita, naamioita, soittimia ja seremoniatarvikkeita. Näyttelyjen lisäksi tarkoituksena on järjestää myös meditaatiokursseja, konsertteja ja pienimuotoisia erikoistilaisuuksia.

On mielenkiintoista että muutaman vuoden sisällä Loinais-Suomeen on muodostunut kolme tiibetinbuddhalaista keskusta. Danakosha-yhteisö on avannut retriittikeskuksen Jokioisissa ja Timanttipolku -yhdistys on perustanut retriittikeskuksen Tammelaan. Kiinnostusta tiibetinbuddhalaisuuteen tuntuu olevan todella paljon ilmassa!


Jätä kommentti

Myyttisiä graffitieläimiä

Eräs mielimaalareistani on Jussi TwoSeven (1983), joka toimii Heinon gallerian tallissa ja tekee upeita julkisia muraaliteoksia. Taiteilijan teokset ovat kuin ikiaikaisista kalliomaalauksista tuttujen eläinten siirtyminen kaupunkimiljööseen. TwoSeven ei koe itseään ensisijaisesti graffitimaalariksi  Diplomi-insinööriksi valmistunut ja muotoiluakin opiskellut taiteilija taiteilee gallerian ja betoniseinän välisessä värimaastossa. Miehen nykyään käyttämä tekniikka eroaa perinteisistä graffiteista niin paljon, etteivät graffitintekijätkään luultavasti miellä kuuluvansa hänen kanssaan samaan sarjaan. Myös graffititaiteeseen tyypillisesti liittyvä laittomuuden aspekti puuttuu Jussi TwoSevenin taiteesta. TwoSevenin teoksille on luonteenomaista mustavalkoinen väriskaala.

Espoolainen taiteilija näkee itsensä pikemminkin klassisen taiteen edustajaksi, jonka työt murtautuvat ulos galleriasta katukuvaan. Yhteyttä katutaiteeseen ei voi kuitenkaan kieltää. Miehen taiteilijanimikin on tyylillisesti viittaus graffitien maailmaan. TwoSeven kertoo, että vielä 2000-luvun vaihteessa graffitteja yritettiin kitkeä kokonaan pois, mutta nyt niiden arvostus on noussut ja luvallisia/tilattuja graffiteja halutaan joka paikkaan.

Jussi on tullut viime vuosina tunnetuksia erityisesti eläinmaalauksistaan. Julkisia töitä ovat esim. huuhkaajaa esittävä Bubo Bubo Pasilassa, karhut ROAR!!! Porissa ja ROARRR!!! Espoossa sekä kanahaukka KRAA!! Espoon Leppävaarassa.

Taiteilija pitää potentiaalisimpina pintoina nimenomaan tylsiä ja harmaita betonipintoja, joihin sopii hyvin maalattavaksi täysin päinvastaisena elementtinä villi luonto. Eläimet ovat viihtyneet kuitenkin myös galleriatiloissa.

TwoSevenin työvälineinä ovat edelleenkin spraymaalit, mutta kymmenisen vuotta sitten mukaan astuivat sabluunat, jotka kehittyivät olennaisiksi osiksi Jussi TwoSevenin työtapaa.

Taiteilija ottaa ensin paljon valokuvia ja luonnostelee tulevaa työtään kuvia tietokoneen avulla käsitellen ja muokaten. Kun luonnos on valmiina, tehdään sabluunat. Aiemmin hän teki työn käsin, mutta nykyään hän käyttää tarraleikkuria. Sillä leikataan kalvoa, joka on tavallaan kuin piirtoheitinkuva, mutta isompaa. Itse tekovaiheessa syntyvät valumat ja roiskeet tuovat töihin tietynlaista luonteenomaista hallitsemattomuutta. Taiteilija toteaa, että maalaus itsessään on tosi pieni osa koko työstä.

Keväällä Jussilta valmistui yhteistyössä HAMin kanssa Kampin metroasemalle installaatio, joka on paikallaan ainakin syksyyn saakka. Taidekeskus Salmelan päänäyttelyssä Mäntyharjulla on myös esillä Jussi TwoSevenin maalauksia. Ensi vuonna on Helsinkiin suunnitteilla taas galleriaanäyttely. Tekisi mieli tilata Turkuunkin Jussi TwoSevenin maalaus. Sopiva paikka siis etsintään…


Jätä kommentti

Laiturilla tapahtuu

”Laituri” on Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston infokeskus ja näyttelypaikka aivan Helsingin sydämessä, Kampissa.  Laituri esittelee valmisteilla olevia kaavamuutoksia, tilastoja, tutkimuksia, kilpailuja. Tilaisuudet perustuvat yleensä vuorovaikutukseen ja kaupunkilaisten mielipiteitä ja ehdotuksia kirjataan ylös.

Viime viikolla Laiturilla oli oikea tapahtumien suma: kuusi päivää kestävät kaupunkisuunnittelumessut. Tilaisuuksien järjestäjinä toimivat muutkin kuin kaupunkisuunnitteluviraston virkamiehet. Omat ”osastot” ja tapahtumat oli järjestänyt mm. Aalto-yliopisto, Rakennusvirasto, Kaupunkiakatemia, Helsinki-seura, Helsingin kaupungin tietokeskus, Ornamo, Suomen taiteilijaseura, Taike ja SAFA.

Itse pystyin osallistumaan kahden päivän aktiviteetteihin. Aamukahvin ja croisanttien kera päivä aloitettiin erityisesti katuun ja katutilaan liittyvillä pohdinnoilla. Katutaidetta pohdittiin monesta näkökulmasta ja katutilojen monipuolisemmasta käyttöönotosta riitti juttua. Jalankulkijoiden katu oli läsnä useissa puheenvuoroissa. Maanantain tähtiesiintyjä tuli Ruotsista: kaupunkisuunnittelija Alexander Ståhle ja hän kertoi esimerkein jalankulkijoiden huomioimisesta maailman metropoleissa. Esityksen aiheena oli ”Closer together – This is the future of the streets.

Kiinnostavaa oli kuulla mm. Helsingin venäläisistä kadunnimistä, Aleksanterinkadun historiasta, uusimmasta katutaiteesta ja prosenttiperiaatteen soveltamisesta myös ulkotiloihin.

Erityisen kiivasta keskustelua käytiin aiheista ”Kaupunkibulevardit”, ”Kävelykeskusta” sekä ”Autoriippumattomuuden edistäminen”.

Edellisen kerran otin osaa Laiturin tapahtumiin viime talvena, jolloin esiteltiin Kalasataman taidekilpailun tuloksia. Tuntuu siltä, että jonkinlainen infopiste ja näyttelytila kaupunkisuunnittelun ajankohtaisista kysymyksistä olisi hyvä olla jokaisessa vähänkin suuremmassa kaupungissa.


Jätä kommentti

Kokoelmat liikkeellä

Useampikin taidemuseo maassamme on osallistunut kokoelmien liikkumista tukevaan EU-hankkeeseen. On hienoa, että yhteinen kulttuurivarantomme pääsee näin paremmin saavutettavaksi eri puolilla Suomea.  Toinen syy kokoelmien kierrätykseen on taloudellinen. On museoille aika edullista näyttää toisten museoiden kokoelmia.

Tähän haasteeseen on vastannut mm. Ateneum, joka kierrättää Järnefeltin ja Schjerfbeckin avainteoksia ympäri Suomea. Järnefeltin ”Kaski” on yksi maamme tunnetuimmista teoksista. Ateneum halusi antaa siitä vapautuvan paikan nykytaiteilijalle. Kuvitteellisten maisemien virtuosi Petri Ala-Maunus tuntui oikealta valinnalta. Näin klassikot ja nykytaide kohtaavat ja katsojat voivat samalla miettiä luontosuhdettamme, käsitystämme maisemasta. Eero Järnefeltin ”Kaski” on perinteisesti nähty uutteruuden kuvana, mutta tänä päivänä sen symboliikan voi ajatella viittaavan myös ihmisen ahneuteen. Petri Ala-Maunuksen ”Vaara-Suomi” tuo mieleen romantiikan ajan eurooppalaiset maisemamaalaukset, joissa kuvattiin myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan osana valtavaa luontoa. Ala-Maunuksen maalauksessa tällaisia kuvallisia viittauksia ei ole, vaan siinä luonto on alkanut vallata takaisin ihmisen runtelemaa maisemaa. Ala-Maunus on tämän hetken tunnetuimpia suomalaisia taidemaalareita. Taiteilijan vaikutteisiib kuuluvat niin toritaide ja ”Vartiotorni” -lehden mainokset kuin 1800-luvulla toimineet Hudson-joen ja Dusseldorfin koulukunnat.

Järnefeltin ”Kaski” on aloittanut kiertueensa 2.5. Turun taidemuseosta, jonka jälkeen se nähdään Hämeenlinnassa, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Jyväskylässä. Kaski palaa Ateneumiin vuoden 2017 lopussa. Turun taidemuseossssa ”Kaski” on tullut esille osaksi näyttelyä ”Toteutuneita unelmia ja toteutumattomia”, joka esittelee museon ensimmäisen johtajan Victor Westerholmin aikana vuosina 1891-1919 hankittuja teoksia. ”Kaski” pääsee esille aikalaistensa seuraan.

Helene Schjerfbeckin ”Toipilas” aloitti kiertueensa jo helmikuussa Maarianhaminasta, josta se matkasi Tampereelle. Seuraavaksi ”Toipilas” nähdään Kokkolassa ja sen jälkeen Kemissä, Inarissa ja Raumalla.  teosten matkaa ja tarinoita museoista voi seurata osoitteessa http://www.klassikotkiertueella.fi


Jätä kommentti

Kuratoinnin kiemuroita

Kustannus Taide oy on julkaissut uuden mielenkiintoisen kirjan: ”Kuratointi – yhdeksän nykytaiteen kuratoinnin käytäntöä”.  Kirja esitttelee niin suuria kuin pieniäkin toimijoita käytännön  keissien kautta. Kirjan ovat toimittaneet Taru Elfving ja Mika Hannula.

Taru Elfing esittelee Venetsian biennaalin haasteellisuutta, Minna Henriksson käsittelee yksittäisen taiteilijan kuratointityön vaikeuksia kahden havainnollisen esimerkin kautta, Anna-Kaisa Rastenberger Suomen valokuvataiteen museon uudenlaisia karatointikäytäntöjä, Pessi Raution esimerkki tulee HAM:ista, Leevi Haapala työryhmineen esittelee Kiasman systeemiä, Paula Toppila jokavuotista IHME -tapahtumaa julkissa tiloissa, Minna Hujala & Arttu Merimaa taiteilijavetoista Alkovi-galleriaa

.Kirjassa on myös Mika Hannulan yleistä pohdintaa kuratoinnin ajankohtaisista kysymyksistä. Useammassakin artikkelissa jatketaan samansuuntaista pohdintaa erityisesti itse kuraattorin positiosta prosessissa. Joissakin artikkelissa juututaan  ehkä vähän liiankin pitkäksi aikaa taidejargoniin, mutta mukana on myös valaisevia avauksia.  Viimeisten kymmenen vuoden aikana on käyty kiihtyvää keskustelua kuraattorin työstä ja erityisesti sen eriytymisestä erilaisiin syvempiin tiedon tuottamisen menetelmiin.  On pohdittu, mitä kuraattorin asiantuntijatyön pitäisi olla ja erityisesti, millaiset taideteoksiin ja näyttelyihin liittyvät tiedolliset kokonaisuudet jättävät kestävän jäljen kuratointikäytäntöihin, sen rinnakkaisiin diskursseihin ja historioihin. Keskustelussa on pyritty määrittelemään, erilaisia kuratoinnin tasoja, jotka liittyvät tiedon tuottamiseen:  kuratointi (curating),  kuratoriaalinen  (curatorial) ja parakuratointiin (paracuratorial). Keskustelu on vilkasta ja mielipiteet jakaantuvat riippuen kunkin keskustelijan lähtökohdista.

Kirjassa erityisen kiinnostavaa antia olivat esiteltävät tapaukset, joissa oli epäonnistuttu. Kiasman artikkelissa kiinnitti huomiota se, että se oli ainoa, jossa oma kuratointityö esiteltiin sliipattuna sankaritarinana, eräänlaisena mainospuheena.  Kaiken kaikkiaan käsiteltävä kirja karjattaisi hankkia jokaisen alalla toimijan käsikirjastoon ja museoiden &  gallerioiden  kirjastoihin.  Suurkiitos kirjoittajille!


Jätä kommentti

Tapaus Messenius, tapaus Salve

Kaurismäen elokuvista tuttu klassikkoravintola Messenius on myyty, mutta uuden omistajan myötä perinteinen konsepti jatkuu. Hieman on ruokalistaan tulossa lisää salaatteja, mutta muuten klassikkoannosten tarjoilu jatkuu. Myös valkoiset pöytäliinat kuuluvat jatkossakin konseptiin.

Asioita voi hoitaa tyylikkäästi ja vähemmän tyylikkäästi. Helsingin Hietalahden ravintolasekoilussa meininki on ollut enemmälti viimeksi mainittua.

HS uutisoi viime perjantaina, että perinteikkään (taiteilija)kapakka Salven seuraajaksi Hietalahdenranta 11:een tulee ravintola Hieta. 120 vuotta toiminnassa olleen ja jo 89 vuotta samassa liiketilassakin sijainneen Salven piti lähteä matkoihinsa, koska taloyhtiö halusi enemmän maksavan vuokralaisen. Taloyhtiö myös kuvitteli voivansa vuokrata Salven sellaisenaan toiselle yritykselle. Näin ei tietysti tapahtunut, vaan Royal Ravintolat joutui aloittamaan Hietansa nollasta. Viime vuosikymmenet HOK:n ja HOK-Elannon omistuksessa ollut Salve jatkoi taloyhtiön päätöksen jälkeen toimintaansa kivenheiton päässä, Hietalahdenranta 5:ssa.

Erikoista kyllä, Hietalahdenranta 11:ssa puolestaan vaalitaan nyt kilpailijan perintöä siihen malliin kuin koko klassikkoravintola olisi kuollut ja kuopattu. Vaikea sanoa, onko kyse aidosta kunnianosoituksesta vaiko jonkinlaisesta vuokralaisepisodiin liittyvästä kettuilusta. Vaikka Hiedan ravintoloitsija Jani Hiltunen vakuutti HS:n haastattelussa, että ”Hiedasta ei ole lähdetty tekemään suoraa kopiota siitä. mitä Salvessa oli”, ei ravintoloiden välisiä yhtymäkohtia tarvitse etsiä suurennuslasilla. Sangen erikoisena voi esimerkiksi pitää Salven, siis kilpailijan, perustamisvuoden maalaamista näyttävästi Hiedan seinään. Salvea muistuttavat myös mm. identtinen valomainos sekä silakoiden ja Hiedan pannun nostaminen keihäänkärkituotteeksi. Salven klassikkojahan ovat juuri silakat ja Salven pannu.

Taloyhtiö tuli siis ahneuttaan paitsi tuhonneeksi kulttuuriperintöä, myös synnyttäneeksi kummallisen tilanteen, jossa edelleen elossa olevalle Salvelle perustettiin ikään kuin tribuuttiravintola. Nyt sopii enää toivoa, että asiakkaita riittää kumpaankin Hietalahden merimieshenkiseen kortteliravintolaan.


Jätä kommentti

Silkkisiä unelmia

Vanhan Raatihuoneen galleriassa Turussa on 21.5. asti esillä Minna Kangasmaan kiehtova näyttely nimeltä ”Systema naturae”.  Siinä on kaksi installaatiota, joista toinen, ”Scream of the butterfly II” vaikuttaa pääteokselta. Tämä teos on siis installaatio, jonka keskeisenä materiaalina ja aiheena on silkki. Se on materiaa, joka on ihmisen, teknologian ja ei-inhimillisen olennon yhteistoiminnan tuloksena syntynyt yhdistelmä, eikä sitä sen vuoksi tulisi ymmärtää vain ”elottomana”, passiivisena tai liikkumattomana.

Teoksen taustalla on kaaosteorian niin kutsuttu perhoseffekti, jossa pienet muutokset suntan tai toiseen aiheuttavat ketjureaktioita, jotka muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi: pienet syyt johtavat suuriin vaikutuksiin. Vastaavanlaisia ilmiöitä on havaittu ihmisen toimien aiheuttavan ekosysteemeille. Silkkiperhonen on yksi esimerkki tästä. Silkintuotantoa varten silkkiperhonen on ollut ihmisen tuotantoeläimenä tuhansia vuosia ja sitä on jalostettu niin pitkälle, että se ei enää pärjäisi luonnossa. Se elää tuottaakseen munia ihmisen silkkituotantoa varten. Pienen silkkiperhosen toucan kehräämä silkkilanka on yhtä lujaa kuin saman paksuinen teräslanka, mutta silti se ei ole suojannut sitä ihmiseltä, päinvastoin, se on ehnyt siitä haavoittuvamman – ja haluttavamman.

Taiteilija on rekonstruoinut teokseen silkkiperhosen kuvitteellisen huudon. Kangasmaa kertoo miettivänsä, millainen olisi silkkiperhosen huuto jos se pystyisi huutamaan. Olisiko se korkea ilmaa halkova ultraääni, jota ihminen ei kuule, mutta monet eläimet kyllä. Vai matala infraääni, samanlainen jota syntyy esim. tulivuorenpurkauksissa kun ääni alkaa levitä ilmassa ja kantautuu kilometrien päähän, mutta ihminen ei kuule mitään. Lopulta taiteilija nauhoitti oman huutonsa. Se on kunnianosoitus silkkiperhoselle, joka on tehnyt pitkän monituhatvuotisen palvelutyön ihmiselle.