Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.


Jätä kommentti

Ai Weiwein jalanjäljillä

ai weiwei

Selfie Ai Weiwein kanssa

Huomaan astuneeni kolmatta kertaa HAMin avajaisnäyttelyyn (mikä on minulle aika harvinaista). Nyt ei ole kyse vain mediahypetyksestä, Ai Weiwei yksinkertaisesti jättää sanattomaksi.
Uskomattoman tuottelias taiteilija ei halunnut toteuttaa Helsinkiin laajaa retrospektiivistä näyttelyä, vaan hän valitsi teemaksi puunkäytön. Puu tavallaan yhdistää suomessa yleisesti käytetyn materiaalin perinteiseen kiinalaiseen puusepäntyöhön ja tuo näyttelylle yhtenäisen visuaalisen ilmeen. Ai Weiwei työstää käsitteellisesti kaikkia keskeisiä aiheitaan myös puumateriaalia käyttäen, joten katsojat saavat Tennispalatsin näyttelyssä hyvän käsityksen taiteilijan toiminnasta ja ajattelutavasta.
Ihmisoikeuksia,sensuuria ja taiteellista vapautta teoksissaan käsittelevä taiteilija oppi hyvin nuorena jo tietämään, mitä on olla toisinajattelija Kiinassa. Ai Weiwein isä Ai Qing oli huomattava modernistinen runoilija ja intellektuelli, joka joutui jo ennen kulttuurivallankumousta vallanpitäjien hampaisiin ja pakotettiin muuttamaan Pekingistä rajaseuduille, ensin pohjoiseen Heilongjianin maakuntaan, sittemmin läntiselle Xinjiangin itsehallintoalueelle. Ai Quingin työvelvollisuutena oli vessojen harjaaminen. Perhe pääsi palaamaan Pekingiin vasta vuonna 1976.
Ai Weiwei matkusti Kiinassa suoritettujen opintojen jälkeen Yhdysvaltoihin, jossa koko länsimaisen nykytaiteen maailma avautui hänelle. Hän tapasi mm. Marcel Duchampin, Andy Warhallin kaltaisia kapinallisia esikuvia. Ai Weiwei palasi Kiinaan 1993. Kolme taiteilijan vuosina 1994-1997 julkaisemaa kirjaa uudesta radikaalista taiteesta toivat hänelle nopeasti aseman yhtenä oppositiotaiteen pääorganisaattorina. Kritiikki kommunistisen puolueen ylivaltaa kohtaan ja alastomuus saivat sensuurin heti takajaloilleen. Vuonna 2005 Ai Weiwei ryhtyi julkaisemaan erittäin suosittua blogia, jossa hän käsitteli mm. Sichuanin maanjäristyksen seurauksia huonosti rakennettujen talojen romahtaessa koululaisten niskaan. Viranomaiset sulkivat miljoonia kommentteja saaneen blogin vuonna 2009, mutta Ai Weiwei siirtyi käsittelemään hänelle tärkeitä asioita entistä enemmän taideteoksissaan. Viranomaisten videovalvonnan taiteilija kääntää voitokseen: hän alkaa itse lähettää netin kautta maailmaan eräänlaisena reality tv:nä ohjelmaa omasta arkielämästään. Kotiaresti, passin takavarikoiminen, kolme kuukautta kestänyt pidätys kuulusteluineen… kaikki turhaan, sillä Ai Weiwein suuta ei saada tukittua. Lopulta kesällä 2015 taiteilija sai viimein takaisin passinsa ja hän pääsi matkustamaan perheensä luo Berliiniin ja edelleen Helsingin avajaisiin.
Ai Weiwein taiteesa tärkeä teema on suhtautuminen menneisyyteen, etenkin materiaaliseen menneisyyteen. Taiteilija on huolestunut perinteisen hutong arkkitehtuurin katoamisesta lasisten ja teräksestä rakennettujen ostosparatiisien tieltä. Hän maalasi Coca-Cola –merkin satoja vuosia vanhan Han-dynastian vaasiin ja muokkaa antiikkihuonekaluista taitavasti toteutettuja uusia, toimimattomia huonekaluja. Kaiken keskiössä on perinteisen puusepäntaidon ihailu. 2000-luvulla taiteilija alkoi käyttää teostensa materiaaleina vanhojen temppeleiden puuosia. Temppeleitä oli tuhottu kehityksen nimissä ja erityisesti antiikkikauppiaat olivat hyödyntäneet niistä säilyneitä osia valmistaessaan antiikkihuonekalujen kopioita. Uudelleenkoostetuissa huonekaluissaan Ai Weiwei ottaa kantaa tähän kehitykseen. Hän problematisoi aidon ja kopion välistä suhdetta.
Puun lisäksi Ai weiwei on on käyttänyt teoksissaan klassisen veistotaiteen suosimia marmoria ja kiveä sekä myöhemmin myös perinteisiä käsityöläismateriaaleja kuten lasia, keramiikkaa, posliinia ja helmiä. Kiinalaisessa käsityötuotannossa on ollut tavanomaista imitoida halvoista materiaaleista toteutettuja arkipäiväisiä esineitä, mutta käyttää niiden tekemiseen kalliita materiaaleja. Ai on teettänyt 100 miljoonaa käsin maalattua auringonkukansiementä posliinista, puhelimen jadesta, ovia marmorista ja kokonaisen jäteastian arvokkaista puulajeista. Auringonkukkatyö oli myös kommentti kulttuurivallankumouksen aikana halveksuttujen individualististen taiteilijoiden suuntaan. Heitä pidettiin juuri yhtä hyödyttöminä kuin auringonkukan siemeniä.
HAM on julkaissut näyttelyn yhteydessä tavattoman tasokkaan näyttelyjulkaisun. Julkaisussa on mielenkiintoinen artikkeli Ai Weiweistä arkkitehtina ja Pertti Seppälän artikkeli modernin taiteen vaiheista Kiinassa.

Mainokset


Jätä kommentti

”The Monuments Men” …ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan?

George Clooneyn ohjaama tositapahtumiin perustuva trilleri The Monuments Men kertoo historian suurimmasta aarrejahdista toisen maailmansodan aikaan. http://www.youtube.com/watch?v=CreneTs7sGs

Trillerin keskiössä on sotilasyksikkö, jonka Roosevelt määräsi Saksaan pelastamaan taideaarteita natsivarkaiden käsistä ja palauttamaan ne oikeille omistajilleen. Nämä miehet tunnetaan nimellä The Monuments Men. Monumenttimiehet olivat ryhmä liittoutuneiden joukoissa palvelleita, epätyypillisiä sotilaita. Keski-ikäiset ja rapakuntoiset museonjohtajat, kuraattorit ja taidehistorioitsijat pelastivat länsimaiselle kulttuurille tärkeitä kulttuurikohteita tuhoutumasta sodan melskeessä.

Kuva

The Monuments Men. Kuva: Finnkino

Sodan edetessä monumenttimiehille paljastui, että natsit olivat vieneet miehittämiltään alueilta miljoonia arvokkaita taideteoksia ja kulttuuriesineitä. Rappiotaiteena (Entartete Kunst) pidettyjä moderneja teoksia oli poltettu, ja Hitler oli antanut käskyn mahdollisen tappion hetkellä tuhota kaikki varastettu omaisuus.

Natsien toimeenpanema taide-esineiden ryöstely Saksassa ja miehitetyillä alueilla ajoittuu vuosiin 1933-1945. Saksalaiset taidehistorioitsijat olivat tehneet salaisia listoja Hollannin, Belgian ja Ranskan taidemuseoiden teoksista. Maailmansodan syttyessä kaikki oli valmiina, ja Saksan joukkojen perässä seurasi erikoisyksiköitä, jotka takavarikoivat valtavia määriä erilaisia taide-esineitä.  Paitsi museoista, taidetta ryöstettiin myös yksityishenkilöiltä, erityisesti juutalaisilta ja miehitettyjen alueiden aatelisilta.  Osa teoksista katosi lopullisesti.

Natsit lajittelivat esineistön niiden arvokkuuden perusteella useisiin eri luokkiin.  Arvokkaimmat oli tarkoitus sijoittaa Hitlerin nimikkomuseoon, hänen kotikaupunkiinsa Lintziin perustettavaan Fuhrer-museoon. Muutkin natsien johtomiehet olivat innokkaita taidevarkaita. Hermann Göring himoitsi kaikkea kaunista ja arvokasta ja sisusti varastetulla taiteella upeaa kartanoaan. Heinrich Himmler tahtoi nöyryyttää valloitettuja kansoja riistämällä niiltä kulttuuri-identiteetin.

Elokuva kertoo siitä, miten monumenttimiehet kuolemaa uhmaten etenivät liittoutuneiden eturintamassa pelastamaan taideteoksia vetäytyvien natsien tuhoamisvimmalta. Kysymys, joka esitetään elokuvassa useammankin kerran, kuuluu: onko taideteos yhtä arvokas kuin ihmishenki.  Menettihän kaksi monumenttimiestä henkensä operaation aikana.  

Koen The Monuments Men –elokuvan ohjauksen hiukan ongelmallisena. Vakava aihe esitettynä eräänlaisen viihdyttävän veijaritarinan muodossa ei mielestäni toiminut ja henkilöhahmot jäivät lisäksi ohuiksi. En myöskään ymmärrä ohjaajan ratkaisua jättää fokusointi itse taideteoksiin niin vähäiseksi. Hyvät näyttelijät kuitenkin pelastivat elokuvaelämyksen. Elokuvassa käsitellään pinnallisesti vain kahden taideteoksen kohtaloita: Gentin alttaritaulun ja Bruggen Madonnan.

Kuva

Michelangelo: Bruggen Madonna

Elokuva päättyy tilanteeseen, jossa liittoutuneet ovat jo vetäytymässä idästä lähestyvien venäläisten tieltä. Ryöstettyjen taideteosten tarina ei kuitenkaan lopu siihen, sillä satojatuhansia taideteoksia oli edelleen kateissa. Toisen maailmansodan päätyttyä useat eri organisaatiot ovat koettaneet jäljittää näitä teoksia, mutta jäljittäminen pääsi kunnolla vauhtiin vasta 1990-luvulla, jolloin useat toisen maailmansodan aikaiset arkistot aukenivat tutkijoille. ”Holokaust Era Assets” –niminen konferenssi vuonna 1998 määritteli kaikille aihetta tutkiville yhteiset tavoitteet. 

Kuva

Hubert ja Jan van Eyck. Gentin alttaritaullu

Huhtikuussa saimme lukea esim. että tunnetun, kuolleen saksalaisen taidekeräilijän poika Cornelius Gurlitt, on lopulta päässyt sopimukseen saksalaisviranomaisten kanssa tauluista, jotka hänen isänsä sai haltuunsa natsien valtakaudella. Viranomaiset takavarikoivat noin 1400 maalauksen kokoelman vuonna 2012. Joukossa oli mm. Picasson ja Matissen töitä. Suurin osa tauluista on juutalaisilta takavarikoituja. Helsingin Sanomat puolestaan otsikoi tällä viikolla, että Wienin Filharmonikoille lahjoitettu Paul Signacin teos on poliisin toimesta nyt palautettu teoksen alkuperäisen omistajan perillisille. Liian moni taideteos on edelleen väärillä omistajilla riittävän todistusaineiston puuttuessa.

On hämmästyttävää, miten paljon natsien varastamaa taidetta oli ehtinyt päätyä euroopalaisiin ja amerikkalaisiin museoihin. Eräiden arvioiden mukaan niitä on kymmeniätuhansia. Mm. Metropolitan Museum of Art on tunnistanut 393 maalausta, joiden omistussuhteet sodan aikana olivat epäselviä. Art Institute of Chigago on listannut 500 teosta, joiden provenienssi on yhtä epämääräinen. Wienin museot ovat joutuneet pitkien oikeudenkäyntien jälkeen palauttamaan Gustav Klimtin arvoteoksia niiden alkuperäisille omistajasuvuille. Lista on loputon.

Edes Suomessa ei ole puhtaita jauhoja pussissa. Nk. ”Claim´s conference” on esittänyt epäilyjä, että myös suomalaisiin museokokoelmiin olisi päätynyt natsien varastamaa taidetta. Aihetta on tutkittu Jyväskylän yliopiston tutkimushankkeessa ”Eurooppalaisen taideperinnön jakajat – Suomi Saksan kansallissosialistien anastaman taiteen vastaanottajamaana”. Tarvittavien resurssien puuttuessa tutkimustyötä ei kuitenkaan ole vieläkään saatu päätökseen.

Monumenttimiehiä tarvittaisiin edelleen kaikkialla, missä käydään sotaa. Amerikkalaisten hyökkäyksen aikana Irakin kansallismuseo ryöstettiin.  Ja voi vain kuvitella, mitä tapahtuu parhaillaan Syyriassa. Kulttuuriperinnön tuhoaminen onnistuu kyllä ilman sotaakin. Talibanit räjäyttivät maailmanperintökohteeksi määritellyt Bamyanin Buddhan patsaat ja islamistit yrittivät tuhota Timbuktun historiallisen arkkitehtuurin ”epäislamilaisena”. Taide on kovin haluttua, mutta fundamentalisteille taide voi olla myös vaarallista!