Kiotossa

Todai-ji -temppelialueen puutarha

Työn touhussa

Tein syys-lokakuun vaihteessa 2 viikon lomamatkan Japaniin, Kiotoon. Tarkoituksenani ei ollut tähyillä nykytaidetta, vaan perehtyä perinteisiin taidemuotoihin: zentemppeleihin, puutarhoihin, ruokien esillepanoon, minimalistiisin interiööreihin, kylpylöihin, ikebanaan…   Tällä sektorilla tarjonta tuntui todella rikkaalta ja loputtomalta. Kahdessa viikossa ehti vain raapaista pintaa. Jonkin verran sain kokeilla myös omaa luovuuttani: osallistuin ikebana-alkeiskurssille.

Jossain vaiheessa matkaa alkoi kuitenkin tuntua oudolta. Missä kaikki julkinen nykytaide? Ympäristö sinänsä oli esteettisesti mielenkiintoista, voimakkaita visuaalisia elementtejä tulvillaan. Myös tasokkaita nykytaidetta esitteleviä gallerioita oli vaivalloista löytää. Vahingossa törmäsin Kyoto Garou –galleriaan, jossa brasilialaissyntyinen, jo vuosia Kiotossa asunut taiteilija ja kuraattori Walderedo De Oliveira kertoi omia käsityksiään nykytaiteen asemasta Japanissa ja Kiotossa. De Oliveira painotti, että museot käyttävät valitettavasti suurimman osan budjeteistaan ulkomaisiin blockbuster-näyttelyihin ja ulkomaisen arvotaiteen hankintaan. Omat paikalliset taiteilijat ovat hänen mukaansa todella huonosti edustettuja useimmissa kokoelmissa. Hankintalistoilla impressionistit ovat erityisen suosittuja, joten on ymmärrettävää, että varakkaillakin taidemuseoilla taideostorahat hupenevat äkkiä muutaman arvoteoksen hankintaan.

Ja koska Japanissa ei tunneta myöskään prosenttitaidetta, useimmat julkiset tilat tuntuvat olevan  ilman taidetta. Lapset ja nuoret eivät näin ollen siis juurikaan pääse kosketukseen arkielämässään nykytaiteen kanssa. Näin ei synny helposti myöskään nykytaiteesta kiinnostunutta, ostavaa yleisöä, joten osa kaikkein lahjakkaimmista taiteilijoista muuttaa ulkomaille.

Olisiko myös niin, että jos oma perinteinen kulttuuri on tavattoman vahvaa, nykytaiteen on vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnassa. Suurten mestarien jäljittely vähentää halua uudistumiseen? Anime- ja mangataide ovat tavattoman suosittuja – ja ne nojautuvat varsinkin aiheensa puolesta usein perinteisiin tarinoihin, mutta entä muu nykytaide? No, kokemukseni ovat sen verran suppeita että minun ei pitäisi vetää kovin nopeita johtopäätöksiä. Tokiossa tilanne on varmasti aivan toinen.  Mutta ainakin Kiotossa julkisen nykytaiteen vähäisyys kyllä pistää silmään.

Leonardo da Vincin kopio

Lopulta, matkani lähes viimeisenä päivänä löysin kasvitieteellisen puutarhan kyljestä taidepuiston. Mutta mitä se esittelikään? Jättikokoon ulkosalle toteutettuja Vincent van Goghin, Edward Degas´in ja Leonardo da Vincin teosten jäljennöksiä. Teokset hehkuivat suihkulähteiden ympäröiminä kesäisen aurinkoisessa maisemassa. Olen aina tiennyt, että Japanissa osataan kopioida vähän kaikkea, mutta että näin…

Kioton upealla high tech –rautatieasemalla oli puolestaan esillä pieni näyttely, joka vaikuttavuudessaan pysäytti katsojan. Esillä oli atomipommin uhrien luomien taideteosten näyttely. Teokset kuvasivat eloon jääneiden uhrien kokemuksia heti pommien pudottamisen jälkeen. Ekspressiiviset piirustukset ja maalaukset olivat aiheiltaan niin shokeeraavia, että kokemuksen jälkeen piti turruttaa tajunta useammallakin tuopillisella Asahi –olutta. Näyttely sisälsi myös faktaosaston, jossa annettiin yksityiskohtaista tietoa pommituksista ja niiden seurauksista siviiliväestölle. Näyttelyssä kerrottiin mm. millä eri tavoin eloon jääneiden uhrien tulevaisuus oli lohduton. En ollut tullut ajatelleeksi, että esim. työ- ja avioliittomarkinoilla uhreja diskriminoitiin ja välteltiin kaikin tavoin.

Visuaalisesti mielenkiintoisia elementtejä löytyi kaikkialta kaupungissa, myös alttareissa

Kaiken kaikkiaan Kioton matkani oli todella antoisa. Urbaanin visuaalisen ilotulituksen vastapainoksi saattoi levähtää upeilla temppelialueilla ja niiden rauhallisissa ravintoloissa. Pitkän päivän päätteeksi sai rentoutua perinteisissä kylpylöissä (onsen) ja nauttia herkullisista ruoista.  Mm. kabuki- ja no –teatteri, Raku-museo ja Nijo´n linnoitus jäivät tällä kertaa väliin, joten seuraavalle Kioton matkalle riittää uutta ihmeteltävää.

Uutta matkaa suunnitellessani aion unohtaa nykytaiteen, sillä haluan perehtyä enemmän perinteiseen teetaiteeseen (Chanoyu). Mikäs sen parempi opas kuin dosentti Minna Eväsojan vasta ilmestynyt tutkimusjulkaisu Teetaide ja runous. Wabi ja sabi japanilaisessa estetiikassa.  Eväsojan tutkimukset ovat jo aiemmin kiehtoneet minua – varsinkin hänen pohdiskelunsa siitä, voisiko näitä historiallisesti rakentuneita ja monimerkityksellisiä käsitteitä (wabi, sabi) soveltaa jollain tavalla suomalaisessa teetaiteessa. Eväsojan käsitykset aiheesta ovat vaihdelleet, mutta tällä hetkellä hän ottaa varovaisen myönteisen kannan. Vaatimatonta, mutta hienostunutta ”karuutta ja haikeutta” voi oikealla asenteella nähdä esim. Ulla Fogelholmin, Markku Kososen ja Tapio Wirkkalan muotoilussa. Eväsoja nostaa esiin myös ”wabisuki”- esineiden kategorian, jonka edustajia niin ikään löytyy suomalaisesta kulttuurista. Tällaisia ovat esim. vanhat arjen esineet kuten perunavakat, joita voisi käyttää esim. hiilikorin sijasta tai kukkamaljakkona syyskesän teetilaisuudessa. Vanhasta arabian voiastiasta voisi saada kauniin vesiastian, samoin perinteisistä punasavisista isoista puuroastioista. Aallon matalalaitaisia maljakkoja voisi käyttää makeisastioina.

Myös japanilaisisvaikutteista puutarhaa suunnitellessa vain mielikuvitus on rajana. Aito taiteilija ottaa virikkeen sieltä ja toisen täältä, soveltaa niitä omaan aikaansa ja omasta ympäristöstään luonnollisesti saatavilla oleviin materiaaleihin. Hauska seurata, miten Karjalohjalla asuva ystäväni aikoo toteuttaa suomalais-kansallisen navetan edustalle väljästi japanilaishenkisen nk. kuivan puutarhan (Karesansui).

Jukatojen umoissa!

Itse päätän ruveta käyttämään jukatoja luovasti.
Vuosaaren Citymarketin kassojen päät varmasti kääntyvät kun ensi kesänä  tepastelen jukatassa ja geta-sandaaleissa ostamaan kauraryynejä ja savusilakoita…