Joensuun yliopiston ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa tekee jäähyväisluennossaan tiliä alansa kehityksestä ja tulevaisuuden suuntaviivoista.
Perhosbaari. Kuva: Päivi Kiiski
Estetiikan tieteenala itsenäistyi verraten myöhään kirjallisuustieteestä ja vielä myöhempään, monivaiheisia latuja kulkien ympäristöestetiikka irtaantui yleisestä estetiikasta. Sepänmaa muistelee merkittäviä rajapyykkejä kuten vuonna 1964 Danton lanseeraaman ”The Artworld” (Taidemaailma)” –termin sekä George Dickien hieman myöhemmin luoman ”Art Circle” (Taidepiiri) –käsitteen käyttöönoton. Nämä uudet tarkastelutavat muokkasivat estetiikkaa taidefilosofian suuntaan, osaksi kritiikin filosofiaa, metakritiikkiä. Nuori Sepänmaa vaikuttui esteetikoille annetusta uudesta tehtävästä: esteetikon ei tullut tietää, mikä on kaunista ja rumaa, vaan tarkastella esteettisiä arvoväittämiä – ja siten hahmottaa erilaisia makujärjestelmiä. Esteetikko oli tämän opin mukaan esteettisen kulttuurin ymmärtävä tulkki, puolueeton sivustakatsoja, Outsider.
1970-luvulla estetiikassa alettiin keskustella kahdesta tutkimusperinteestä: taiteen ja kauneuden filosofiasta. Silloin syntyi myös ajatus taiteen ja ympäristön suuresta analogiasta. Ympäristöä voi tarkastella luonnontieteellisen otteen lisäksi esteettisellä asenteella: mitä tarkoittaa kaunis ympäristö? Pohdittiin edelleen, mikä on yhteytemme ympäristöön? Onko meillä ympäristöstä erillinen identiteetti vai sulaudummeko siihen? Jos olemme erillään, onko suhteemme myötäelävän lämmin, viileän neutraali vai hylkivä?
Sepänmaan mielestä maiseman ja ympäristön kohtaamisen luonne on ihannetapauksessa sama kuin ihmistenvälisessä hyvässä käytöksessä; puhutaan sivistyneestä kohtaamisesta. Kysymys on eettisistä periaatteista, joilla on myös esteettinen luonne. Arvoneutraalista ympäristökulttuurista noustaan arvopositiiviseen sivistykseen ja siitä edelleen viisauteen.
1970-luvulla otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön termi ”soveltava estetiikka” (applied environmental aesthetics), joka tulkittiin teoreettisen estetiikan johdannaiseksi, soveltavuuden teoriaksi. Kysyttiin, tulisiko esteetikon pysyä edelleen esteettisen kulttuurin ulkopuolisena havainnoitsijana vai olisiko mentävä mukaan itse toimintaan. Molemmille, insidereille ja outsidereille, löydettiin omat tehtävät, mutta alan kaikkineen tulisi pystyä huolehtimaan tasapuolisesti koko kentästä.
Teoriaa ja käytäntöä hahmottava laaja ympäristöestetiikan konferenssisarja käynnistyi vuonna 1994 Kolilla. Kaiken kaikkiaan syntyi seitsenosainen sarja, jossa käytiin läpi kaikki maisemanmuodot: metsä, suo, vesi, pelto, kivi ja taivas. Ytimenä oli estetiikka, ja sitä lähestyivät omilta tahoiltaan tutkijat ja ympäristöalan ammattilaiset. Ajatuksena oli juuri yhteistyön kehittäminen filosofisen estetiikan ja käytännön työssään esteettisesti merkitseviä ratkaisuja tekevien välillä.
Villi, koskematon luonto oli perustapaus. Siitä on ympäristöestetiikassa edetty ihmisen muokkaamaan ympäristöön eli kulttuuriympäristöön, maankäytön eri muodoista ja viljelystä kaupunkeihin, ulkotiloista sisätiloihin ja esineympäristöön. Mihin kuuluvat sitten sosiaaliset ympäristöt, kuten perheen tai työpaikan ilmapiiri ja tunnelma tai –laajemmin – maan henkinen tila? Tässä mennään jo antropologian, sosiologian ja kulttuurintutkimuksen reviireille.
Entä erilaisia ympäristöjä luovat pelit? Onko virtuaalimaailma ottamassa yliotteen todellisesta; tuleeko pelien estetiikasta uusi normi?
Yhtä olennaista kuin se, mitä tutkitaan ja miten, on tulosten merkityksellisyys. Se, mitä arvoa ja käyttöä tuloksilla on. On ilmeistä, että kaikenlainen eko-puhe lisääntyy. Ekoestetiikan kysymyksiä ovat mm. esteettinen kestävyys, mikä on mm. yksi maisemansuunnittelun tavoite. Puutarhuri puhuu kasvien esteettisestä iästä, siitä ajasta, jolloin ne ovat parhaimmillaan.
Sepänmaa on alkanut yhä enemmän panostaa esteettisen ympäristösivistyksen merkitystä. Termin taustalla on aatteellinen humanismi, humanistinen manifesti. Maan asukas on mukana kaikessa maapallon tapahtumisessa, mutta ulkopuolelta, avaruudesta, katsoja näkee kaiken keskinäisen riippuvuuden (interconnectedness). Maapallo voidaan ymmärtää eräänlaiseksi kokonais(taide)teokseksi, josta ihminen on yhä enemmän tekijän vastuussa.
Kansanedustaja Anna Kontula aloitti viime vuoden humanismin päivien puheensa käyttämällä sivistyksen rinnalla vanhanaikaiselta kuulostavaa termiä kunnia. Tarja Cronberg ilmoittaa tulevan kirjansa keskeiseksi teemaksi arvokkuuden. Termien kierrätyskäytännön on Suomessa aloittanut Pekka Himanen, joka vuonna 2011 järjesti Suomen ensimmäisen ”ihmisyyden päivän” (Human dignity day). Arvokkuus on myös hänen ”Sinisen kirjansa” avaintermejä. Himanen kirjoittaa elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä. Millaisen jäljen ihminen jättää elämästään?
Sepänmaa puhuu hieman heideggerilaisin termein YMPÄRISTÖHUOLESTA (Sorge). Kauneus on vahva huolenpidon ja suojelun ponnin. Olennainen kysymys on, mitä pidämme kauniina. Miten kauneus asettuu muiden arvojen kokonaisuuteen. Esim. amerikkalaiset pitävät rikkaruohontorjuntaa ja suuria vesimääriä vaativia nurmikoita, eivät kuivapuutarhaa, joka sopisi paremmin Kalifornian tai Arizonan kaltaisiin luonnonoloihin. Maun muuttaminen olisi positiivinen ratkaisu, ei kauneuden arvostuksesta luopuminen. Tästä on kysymys ekologisessa estetiikassa.
Sepänmaa päättää jäähyväisluentonsa korostamalla, että filosofisen luonteensa takia estetiikka on ennen kaikkea tavallisen näkökentän ylittävän karttakuvan laadintaa. Sitä luonnehtivat yleisyys ja kokonaisvaltaisuus. Taiteen ja ympäristön tutkimuksessa tarvitaan lajirajat ylittävää, kummankin kentän ja niiden yhteisen ylätason tutkmusta; tarvitaan esteettisten osa- ja alakulttuurien erillistä ja yhteistä käsittelyä; tarvitaan yleistä ja spesifistä ympäristöestetiikkaa, teoreettista ja soveltavaa. Yksi vertailukohde on yleis- ja erikoislääkärin suhde; yleislääkäri hallitsee koko kehon, erikoislääkäri silmät, korvat – kuka minkin ruumiinosan tai toiminnon. Yleislääketieteeseenkin voi erikoistua ja estetiikka on jotain sellaista, yleiseen erikoistumista.
Päivittelyä 