KAUNEUS PELASTAA MAAILMAN
Johdatus teologiseen estetiikkaan
”Kauneus pelastaa maailman” on Dostojevskin Idiootin päähenkilön, ruhtinas Myshkinin tunnetuin repliikki. Viimeisimmässä Synteesi –lehdessä Miikka E. Anttila tarttuu haasteeseen ja kehittelee aihetta eteenpäin, teologiseksi estetiikaksi.
Idiootissa muut romaanihenkilöt pilkkaavat ruhtinasta ja toteavat hänen olevan rakastunut – ja kristitty. Kristitty?! Myshkinin tunnuslause hämmentää teologeja, sillä eikö pitäisi pikemminkin sanoa, että rakkaus, hyvyys ja totuus pelastavat maailman? Kaunis maisema tai kaunis musiikki voivat välittää Jumalan hyvyyttä – mutta entäs vaikkapa kaunis nainen?! Eikö ulkonainen kauneus nimenomaan voi viekoitella syntiin, pois sisäisestä kauneudesta?
Estetiikka perustuu aistien välityksellä koettavaan kauneuteen. Taiteilija voi työskennellä mielessään olevalla idealla, mutta hänen täytyy pukea se jonkin aineellisen asian (väri, muoto, sävel, teksti) myötä havaittavaan muotoon. Kauneus on siis estetiikassa erottamaton materiasta.
Anttila pohdiskelee radikaalisti, että entä jos juuri tämä kauneuden materiaalisuus sisältää sen tärkeimmän teologisen potentiaalin?! Teologian ja estetiikan jännitteinen suhde perustuu alkukirkossa vaikuttaneeseen vahvaan (uus)platonilaiseen sielun ja ruumiin dikotomiaan. Kristittyjen pyhä kirja kuitenkin kertoo materiaalisesta maailmasta: kristittyjen kokoontumisen ytimessä on leipä ja viini ja kirkon perimmäinen sanoma kertoo lihaksi tulleesta Jumalan Pojasta.
Esteetikot ajautuvat puolestaan toistuvasti käyttämään teologissävytteistä kieltä puhuessaan esteettisen teorian spiritualiteetista. Spiritualiteetti on kuitenkin mahdollista kokea täysin immanentisti, vailla ajatustakaan Jumaluudesta. Filosofi John Deweyn mukaan ”meille ikään kuin esittäytyy maailma tämän maailman tuolla puolen, syvempi todellisuus tästä maailmasta, jossa elämme tavallisine kokemuksinemme.”. Deweyllä kyseessä ei tosin ole mikään jumalallinen todellisuus, vaan tämä sama maailma, jossa elämme, mutta jonka syvyysulottuvuuden taideteos pystyy avaamaan. Myös Herbert Marcuse kirjoittaa taiteen totuudesta, joka ”…tekee havaittavaksi, näkyväksi ja kuultavaksi sen, mitä jokapäiväisessä elämässä ei enää – tai ehkä ei vielä – havaita, sanota tai kuulla…”. Max Dessoir puhuu intensiivisyysilmiöstä, jonka ”edellytyksenä on kyky antautua näkyvän maailman voimalle ja täyteläisyydelle, eloisa tunne elämän kertakaikkisesta läsnäolosta…”.
Professori Eero Tarasti kuvaa esteettistä kokemustaan näin: ”Se ilmaantuu eteemme yllättäen, epäloogisesti, valmistautumatta, ennustamattomana”. Esteettinen kokemus voi siis kuulostaa samalta kuin armon kokemus hengellisessä elämässä. Vaikka historian kuluessa lukemattomat teologit ovat ottaneet etäisyyttä kauneuteen, myös toisenlaisiakin ääniä on kuultavissa. Koko Idän Ortodoksinen Kirkko perustaa ajattelunsa herkkyydelle maailman kauneuden havaitsemiseksi. Ja Friedrich Schleiermacher kirjoittaa 1920 –luvulla: ”Uskonnon olemus ei ole ajattelua ja tekoja, vaan näkemystä ja tunnetta. Se tahtoo nähdä ja havaita kaikkeutta, hartain mielin tarkata sen ilmenemisiä ja toimintoja ja antaa lapsellisen vastanottavaisena sen välittömien vaikutusten kohdata ja vallata luontonsa”.
Se, että kristinuskolla on merkittävä esteettinen ulottuvuus, ei ole uusi ajatus. Monet kristinuskoon liittyvät asiat ovat aistein havaittavissa ja niillä on ilmeinen taiteellinen merkitys: kirkkorakennukset, pyhät tekstit, kirkkotekstiilit, ikonit, virret, kirkolliset toimitukset… Monien mielestä nämä ovat kuitenkin vain kermakuorrutusta. Heille kristinuskon varsinainen olemus on sisäinen uskon todellisuus, joka on vaivoin sanoin ilmaistavissa.
Esteettinen teologia kuitenkin väittää, että tämä sisäinen todellisuus on luonteeltaan läpikotaisin esteettinen. Esteettistä ja uskonnollista kokemusta yhdistää sana ”kontemplaatio”. Mutta jos teologia näin ollen ymmärtää itsensä estetiikkana, on vielä vastattava kysymykseen, onko tämä akateemisen teologian viimeinen vetäytymisliike. Kun luonnontieteet ovat syrjäyttäneet raamatullisen näkemyksen maailman synnystä ja psykologia ja sosiologia antavat luotettavampaa tietoa ihmisen käyttäytymisestä, niin vetäytyykö teologia lopullisesti totuusvaatimuksistaan. Onko kristinuskossa kysymys ”runollisesta” asenteesta elämään, jossa kuvitellaan, että elämällä on tarkoitus – vaikkei sitä todellisuudessa ole?
Teologisen estetiikan viesti on nimenomaan siinä, että se ohjaa näkemään Jumalan keskellä elämää, tässä maailmassa ja tässä hetkessä, ei niinkään ”tuonpuoleiseen” tai ”perimmäiseen” kätkeytyvänä. Teologian ja estetiikan avioliitto on näin ollen mahdollista, vaikka teologisessa perinteessä löytyy myös täysin vastakkaisia painotuksia. Koska kaikki Raamatun tutkiminen kuitenkin perustuu tulkintaan, on mahdollista valita henkilökohtaiseksi credokseen Miikka Anttilan tavoin ruhtinas Myshkinin mietelause ”Kauneus pelastaa maailman”.
Konevitsan Jumalanäiti
Dostojevskiläisyys ei ole suinkaan ainoa lähtökohta teologisessa estetiikassa. Esim. Kierkegaard suorastaan kammoaa kaunosieluisuutta. Sarkasmi, ironia ja musta huumori ovat tälle ajattelijalle syvällisintä teologis-eksistentialistista taidetta. Kierkegaardille perinteinen esteettisyys näyttäytyy synonyyminä porvarilliselle maulle: siistille, sievälle ja imelälle. Hänen eksistentiaalinen estetiikkansa nojaa sen sijaan ”uskon hypyn”, nyrjähdyksen ja pikimustaan huumorin tyylilajiin.
Vaikuttaa siltä, että teologisen estetiikan alueella ei ole vielä sanottu viimeisintä sanaa.
Päivittelyä 