Kenen brändejä kirkastamme?!

Ateneumin taidemuseossa on vielä helmikuulle jatkuva näyttely nimeltään ”Ankallisgallerian aarteita”. Näyttelyssä on esillä Ankkalinna-aiheisia maalauksia, jotka kommentoivat kotimaisia klassikkoteoksia. Taistelevat metsot on väännetty Taisteleviksi ankoiksi.. Museon sisäpihalla voi istahtaa Aku Ankan autoon. En tiedä, millaisen sopimuksen museo on tehnyt Disneyn kanssa, mutta joka tapauksessa kyse on taiteen lisäksi myös viihdeyhtiön tuotteiden puffaamisesta.

Kansallismuseossa avautuu huhtikuussa laaja Barbie-näyttely, joka toteutuu yhteistyössä amerikkalaisen lelufirman Mattelin kanssa. Esillä tulee olemaan 400 nukkea. Onko Suomen kansallismuseon tehtävä todellakin esitellä Mattelin tuotteita? Viime vuonna Kansallismuseo markkinoi näkyvästi Come to Finland -firman tuotteita. Design-museo esittelee Iittalaa. HAMissa on nähty Iron Skytä ja Star Warsia.

Olen ehkä vähän vanhanaikainen, mutta suhtaudun hieman varauksellisesti siihen, että julkista rahoitusta nauttivat museot pönkittävät yhä enemmän kansainvälisten megabrändien arvoa. Yksityisten museoiden kohdalla se olisi ymmärrettävämpää.

Museoiden puolustukseksi on sanottava, että näyttelyt on usein hyvin suunniteltu ja kuratoitu. Ateneumin Ankkalinna on hauskasti toteutettu ja Come to Finland -julistenäyttelynkin voi ajatella heijastavan kansallista itseymmärrystämme. Ja ovathan Barbietkin osa 1900-luvun historiaa.

Taloudellisessa kurimuksessa museot on usein pakotettu yritysyhteistyöhön, jossa mopo meinaa lähteä käsistä. Kansallismuseota ylläpitävä Museoviraston on ollut jo pidempään rankalla kulukuurilla. Kai kansainvälisten tuotteiden esittely on sallittavaa, jos se tuo museolle rahaa, mikä puolestaan mahdollistaa epäkaupallisempien näyttelyjen tuottamisen.

Kenties museot löytävät Ankkojen ja Barbien avulla uutta yleisöä.

Monument of Solitude

Galleria Sculptorissa on viimeistä viikkoa esillä japanilaissyntyisen taiteilijan, Aiko Tsukaharan kontemplatiivinen näyttely ”Monument of Solitude”. Näyttelyn teokset perustuvat taiteilijan kiinnostukseen avaruutta ja arkkitehtuuria kohtaan kokonaisvaltaisina käsitteinä, erityisesti luonnon ja keinotekoisen, kuvitteellisen ja historiallisen kontekstin välisen epäselvän rajan suhteen. Hänen käsitteellisille teoksilleen tunnusomaista on herkkä työskentelytapa, jossa tarkasti työstetyt rakenteelliset kokeilut ja teosten materiaalinen voima yhdistyvät.

”Moment of Solitude” -näyttely koostuu veistoksista ja projisoinneista. Näyttely tutkii ei-mihinkään-kuulumisen ja kodin/kodittomuuden käsitettä tarkastelemalla sellaisia arkkitehtonisia motiiveja, jotka tuottavat yksinäisyyden tunteen ihmisen luomisprosessissa.

Sotilasarkkitehtuuriset kohteet, kuten linnoitukset, bunkkerit ja suojat, jotka on jätetty luontoon, näyttävät usein vieraalle planeetalle pakkolaskun tehneiltä avaruusaluksilta koska ne eivät sovi ympäristöönsä.

Nämä massiiviset ihmisen suojaksi luodut rakenteet ovat paikkasidonnaisia ja samaan aikaan ne eivät sovi ympäristöönsä. Tässä ne muistuttavat ”avaruusarkkitehtuuria” olemalla jatkuvan inspiration kohde fiction ja todellisuuden rajapinnassa toimiville scifikirjailijoille ja teoreetikoille.

Tsukaharan veistoksissa nämä viimeistä huutoa olevan teknologian arkkitehtoniset kohteet limittyvät uskonnollisiin arkkitehtonisiin kohteisiin, joita voisi luonnehtia uskonnon materialisoitumina ja  joissa äärettömyyttä (=universumia) koetetaan ymmärtää käyttämällä geometriaa standardina.

Näyttelyn teokset näyttävät olevan kuvitteellisia monumentteja, joissa yhdistellään erilaisten artefaktien ominaisuuksia, jotka eivät ole aikaan tai kontekstiin sidottuja. Installaatio pyrkii tasapainottamaan nämä monimutkaiset kerrokset mahdollisimman minimalistisessa muodossa.

Gorilla muistoissain

Viikin kampuksen ohittavia ihmisiä on viime päivinä kohdannut surullinen näky: viisimetrinen, kuvanveistäjä Villu Jaanisoon autonrenkaista rakentama, zen-asennossa istunut gorilla on tuhottu polttamalla, ja jäljellä on vain surullinen metalliluuranko – kuin kammottava muistutus tosielämän gorillojen kohtalosta salametsästäjien käsissä.

Teoksen nimi ”Kaikki on mahdollista” saa uuden merkityksen siitä, miten tarpeeksi määrätietoinen vandaali saa pakkasyönä sytytettyä rengaskasan ilmiliekkeihin.

Teos oli yleisesti rakastettu, ei pelkästään anatomisen tarkkuutensa ja yksityiskohtiensa hienovaraisuuden takia, vaan myös siksi, että sitä ei ollut piilotettu köysien ja aitojen taakse, vaan kuka tahansa saattoi kiivetä sen syliin ja tunnustella sen valtavaa profiilia joutumatta maksamaan sisäänpääsymaksua. Gorilla oli koko kansan ulottuvilla, ja siten myös sen armoilla. Sen läsnäolo oli lohduttavana seurana jokaiselle yksinäiselle matkustajalle, joka kylmässä värjötteli viimeistä yöbussia odottaen.

Kuka ikinä tuhotyön teki, haluaisi varmasti polttaa myös ostoskeskukset, liikerakennukset ja tehtaat samalla tavoin, mutta siihen hän ei pysty, joten nämä sieluttomat monoliitit jäävät, kun taas hauras ja koskettava katutaide saa kokea yhteiskunnallisen pahoinvoinnin – tai ylipäätään pahantahoisuuden – purkaukset. Ilmiö on maailmanlaajuinen kautta historian, Aleksandrian kirjastosta Raqqan muinaisveistoksiin.

Kiitän sydämestäni taiteilija Jaanisoota ja yliopistoa, jotka uskalsivat tuoda tämän valloittavan olennon ulos keskuuteemme, ja lisäksi toivon, että sen murheellinen kohtalo ei estäisi samankaltaisten projektien toteuttamista myös tulevaisuudessa, sillä niiden positiivinen vaikutus kanssakulkijoiden päivittäisiin kokemuksiin on huomattava.

R.I.P herra King Kong.

 

Anarkistista ristipistotekniikkaa

Taitoliitto on vakinnut ristipistokirjonnan vuoden 2018 käsityötekniikaksi. Valintaa yhdistys perustelee sillä, että kirjontatyö on helppo tehdä. Se ei vaadi suuria tiloja tai erikoisia työvälineitä, vaan kuvio syntyy yksinkertaisimmillaan langalla ja neulalla. Lisäksi ristipistotyö on helppo ottaa vaikka matkalle mukaan.

Onko kysymyksessä paluu nostalgiaan? Ei suinkaan, sillä nykypäivän ristipistotyöt heijastelevat omaa aikaansa. Niistä on syntynyt uudenlainen aktivismin muoto. Jokainen voi ilmaista vaikka skesuaalista suuntautumistaan tai poliittisia näkemyksiään tekstiristipistoilla Huoneentauluksi voi etsiä myös malleja internetistä. Sieltä löytyy mm. kuvageneraattoreita, jotka muuntavat sovellukseen ladatun kuvan ristipistomalliksi.

Meemit muuntuvat ristipistoaktivisti Aikku Meuran käsissä oivaltaviksi käsitöiksi. Ristipistokirjailu on muuttunut hänellä jo elämäntavaksi, sillä Meura on löytänyt hengenheimolaisia helsinkiläisestä Radikaalit ristipistot -ryhmästä. Ryhmällä on oma Facebook-sivu ja se järjestää kokoontumisia ja työpajoja. Ristipistotyöskentely voi siis olla myös sosiaalista.

Kirjonnan on perinteisesti ajateltu olevan naisille sopiva ajanviettotapa, sillä se yhdistää hyödyllisen tekemisen ja estetiikan. 1800-luvulla koruompelu kuten lakanoiden nimikointi, kuului keski- ja yläluokan naisten arkiseen elämään. Muun muassa naisasianainen ja kirjailija Minna Canth purnasi tätä taitolajia vastaan. Hänen mielestään naisista olisi muuhunkin kuin kirjomaan.

Tämän päivän jippo on puolestaan hieman anarkistinen. Risteytetään perinteinen, ikivanha tekniikka nykyajan viestintään.

Omalta kohdaltani on pakko sanoa, että edes tällainen uudenlainen käsityötekniikka ei inspiroi minua. Itse olen niin voimakkaasti lukijatyyppi, en käsitöiden väkertäjä.

Joulurauhaa

Turku on Suomen hienoin joulukaupunki. Tuomiokirkon kuusi on valtakunnan ykköskuusi ja joulurauhan julistaminen on jatkunut keskeytymättä keskiajalta asti.

Apteekkimuseossa, Kuralan kylämäessä ja Luostarinmäen käsityöläismuseossa voi koko joulukuun ajan syventyä joulun taikaan ja askarrella itselleen vaikka kuusenkoristeet marsipaanista. Lucian päicänä 13.12. on glögitarjoilua Quenselin pihan vaunuvajassa ja Biologisessa museossa voi tutustua eläinten jouluaikaan.

Jotain jouluajan rauhasta löytyy Helsingistäkin. Kaiken kaupallisen ja räikeästi vilkkuvan kulutushuuman keskeltä löytyy Helsingistä pieni ja ainutlaatuinen museokohde, joka henkii rauhaisaa 1800-luvun porvariskodin joulututunnelmaa. Hieman syrjässä keskustan hälystä, rauhallisella paikalla ja Kristianinkadun varrella Kruunuhaassa sijaitsee  pieni pala aitoa 1800-luvun Helsinkiä. Ruiskumestarin talo on ehdottomasti yksi Helsingin sympaattisimmista miljöistä.. Kantakaupungin vanhin säilynyt puutalo (rakennettu 1808) seisoo tontillaan kuin sinne vahingossa unohtuneena.  Museo on nimetty sen yhden pitkäaikaisimman omistajan mukaan. Vuonna 1859 ruiskumestari  Aleksander  Wickholm osti tontin ja sillä sijainneet rakennukset. Ruiskumestarin tyttärentytär tanssitaiteilija  Martta Bröyer myi vanhoilla päivillään talon Helsingin kaupungille vuonna 1974. Viime kesänä tämä kätketty pala Helsinkiä avautui uudestaan monen vuoden  remontin ja kunnostustöiden jälkeen. Ruiskumestarin talon jouluajasta oli ennen remonttia ehtinyt  muodostua tärkeä osa joulutraditiota erityisesti Kruunuhaan asukkaille. . Talo kantaa mukanaan valtavan annoksen alueen kulttuuriperintöä ja luo loistavan näkökulman helsinkiläiseen  joulunviettoon.

Ruiskumestarin ajan joulurauhaa eivät rikkoneet vilkkuvalot ja joululaulujen raikuminen kauppojen tavarataivaissa. Sen sijaan tunnelman saattoi luoda sarviin, oljista tehtyyn partaan ja lampaantaljaan pukeutunut pukkihahmo.  Näin pukeiksi pukeutuneet kaupungin vähävaraiset nuoret miehet kulkivat porvaristaloissa kerjäämäsä olutta ja rahaa.

Tämän alkuperäisemmän helsinkiläisen joulupukin mukana saattoi kulkea myös tiernapoikaseurue samassa tarkoituksessa.  Suomen eri alueilla tiernapojista syntyi hieman eri variaatioita. Helsinkiläisessä versiossa mukana on ollut  jumalattareksi, venukseksi tai neitsyeksi kutsuttu naishahmo.

Vierailu joulukuisessa Ruiskumestarin talossa hemmottelee hajuaistia ja siihen liittyviä joulumuistoja: hyasintit, kuusi ja joulumausteet. Koristeitakin on mutta ne ovat hyvin pelkistettyjä ja itse tehtyjä.

Lopulta tärkein asia, jonka Ruiskumestarin talon hyvin säilynyt  kulttuuriperintö voi nykykaupunkilaiselle antaa, on ajan merkitys. Vierailipa sitten talossa tunnelmoimassa  rauhaisaa joulua tai kesäaikaan  istahtamassa Aleksanderin pihakivelle, melkein tuntee, kuinka aika hidastuu. Vaikka elämä onkin kehittynyt paljon hyvään suuntaan ja elämä helpottunut monin tavoin, on ainakin näin joulustressissä välillä ihana löytää pieni pala joulurauhaa!

Luopua – vaan ei luovuttaa

Anna-Kaisa Ant-Wuorinen (s.1957) on tehnyt kaksiosaisen näyttelyn, jonka molemmat osat nähdään nyt Helsingissä. Näyttelyn nimi on ”Luopua – vaan ei luovuttaa” ja se on esillä ARTag -galleriassa ja galleria Huudossa.

Näyttelykokonaisuus on syntynyt sen jälkeen, kun Ant-Wuorisen kodiksi rakennettu ja kotina vuosikymmenien ajan toiminut puinen omakotitalo paloi muutama vuosi sitten. Ant-Wuorinen määrittelee näyttelyt eräänlaiseksi retrospektioksi. Kaiken tuhouduttua on ollut pakko miettiä, mitä ylipäätään on jäänyt jäljelle.

Neljä vuotta ennen tulipaloa taiteilija jäi leskeksi ja lamaantui surun keskellä. Tulipalo muutti kaiken. Se, minkä keskellä hän oli elänyt puolet elämästään, oli poissa. Palossa tuhoutui myhös koko irtaimisto kirjoja ja taidetta, myös hänen omia veistoksiaan, myöten. Taloon jäivät kuitenkin niiden hiiltyneet jäljet.

”Kirjat ovat aina olleet tosi tärkeitä koko perheelle. Noin 5000 kirjaa tuhoutui palossa. Muistan, mitkä kirjat milläkin hyllyillä olivat. Kuvatessani kirjojen jälkiä tajusin, kuinka suuri vaikutus niillä on meille kaikille ollut”, Ant-Wuorinen kertoo.

Tulipalo palautti taiteilijan työinnon. Hän on materiaalilähtöinen kuvanveistäjä, joka on työstänyt mm muovia ja terästä. Hänen teoksissaan materiaali on osa sisältöä ja työstämisen tavat tuovat mukanaan kerronnallisen elementin. Nyt palanut koti on toiminut työskentelyn lähtökohtana. Dokumentoinnin keinot ovat olleet moninaisia, kun traaginen sattuma toi hiilen, tervan ja noen aikaisempien materiaalien tilalle.

”Palon aiheuttaman ensijärkytyksen jälkeen pakotin itseni katsomaan tuhoa uusin silmin ja käymään läpi puolet elämästäni. Löysin uudestaan myös onnen hetket”, Ant-Wuorinen tiivistää. Galleria ARTagissa hiiltyneet taideteokset on asetettu esille ja galleria Huudossa hiillokset on dokumentoitu valokuvin. Molemmissa gallerioissa on tavallaan rekonstroitu myös kirjahylly.

Taiteilija kertoo ostaneensa uudeksi kodikseen vanhan koulun Somerolla. Tämän kaksoisnäyttelyn jälkeen on tarkoitus aloittaa taiteentekeminen uudelta, puhtaalta pöydältä.

Arkkitehtuurin Finlandia-palkinto

Arkkitehtuurin Finlandia-palkintoa on nyt jaettu neljä kertaa. Palkinnon tarpeellisuudesta ollaan monta mieltä, mutta ainakin se tuo näkyvyyttä arkkitehtuurille. Hieman sama funktio siis kuin kirjallisuuden palkinnoilla. Tosin kirjallisuuden Finlandia-palkitut myyvät kuin häkä, mutta palkittuja rakennuksia ei voi niin vain myydä. Ehdolla olleet ja palkitut arkkitehtitoimistot saavat kuitenkin varmasti kaivattua huomiota ja uusia työtilaisuuksia.

Aikaisempina vuosina on palkittu useita uusia rakennuksia, mutta tänä vuonna arkkitehtuurin Finlandia-kilpailu käänsi katseensa peruskorjaushankkeisiin. Kaikki neljä ehdokasta olivat vanhoja rakennuksia, joissa on tehty mittavia remontteja. Ehdolla olivat Helsingin kaupunginteatteri, Roihuvuoren ala-aste, Paavalinkirkko Tartossa ja Harald Herlin -oppimiskeskus Espoossa. Vuorineuvos Reijo Karhinen valitsi voittajaksi Harald Herlin – keskuksen.

Perusrakennuskohteiden palkitseminen oli erinomainen veto. Iso osa rakentamista on tällä hetkellä vanhojen rakennusten saneeraamista ja on hienoa, että Finlandia-palkinnolla kunnioitetaan tätä osa-aluetta, joka rakentamisesta puhuttaessa usein jää pimentoon.

Erityisen iloinen olen Roihuvuoren ala-asteen nostamisesta listalle. Maineikkaan arkkitehdin Aarno Ruusuvuoren suunnittelema ja vuonna 1967 valmistunut betonikoulu oli päässyt jo niin huonoon kuntoon, että sen purkamistakin esitettiin. Nähtiin, että siitä ei saa edes remontoimalla toimivaa koulua. Onneksi ei purettu, vaan korjattiin. Koulu on edustava esimerkki 1960-luvun betonirakentamisesta. Peruskorjattu koulu on hieno ja se henkii historiaa aivan eri lailla kuin uusi koulu, joka tilalle olisi tullut. Tällä tavoin historiansa kunnioittava kaupunki varjelee vanhaa rakennuskantaa.

Postmoderneja ikoneja

Ikonitaiteesta on viime vuosikymmeninä ilmestynyt huomattava määrä kirjallisuutta. Kirjoissa esitellään ikonimaalaustekniikkaa, erilaisia tyylisuuntauksia, ikonien historiaa ja ikonografiaa.

Nyt on ilmestynyt aivan uudenlainen kirja, joka esittelee ikoneihin perehtyneen taiteilijan uusluomuksia: maalauksia, jotka vain osittain pohjaavat perinteiseen ikonimaalaukseen ja joiden aihepiirit on pääosin etsitty roomalaiskatolisista aiheista ja kuvakulttuurista.

Elämme postmodernia aikaa myös ikonimaalauksen parissa. Ortodoksisessa kulttuurikeskus Sofiassa on pysyvästi esillä  Rosa Liksomin ”Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi” ja  ”Piispa Henrikin ja Lallin kohtaamista”  kuvaava kerronnallinen ikoni.

Taiteilija Lemmikki Valkeameren omakustanteena julkaisema kirja pääsee siis jo vakiintuneeseen seuraan. Kyseessä on myös uudenlainen tapa esitellä ikoneja: Valkeameri kuvaa kirjassa omia rukouskokemuksiaan roomalaiskatolisen kirkon piirissä. Tyylillisesti Valkeameren teokset ovat äärimmäisen pelkistettyjä, voimakasvärisiä ja tekijälleen henkilökohtaisesti merkitseviä.

Kirjan kannessa on ikoni Pyhästä Jacintasta, joka todisti vuonna 1917 Fatimassa tapahtuneista Neitsyt Marian ilmestyksistä. Uskon todistajana Jacinta oli vain 7-vuotias ja hän kuoli jo 9-vuotiaana. Pyhimykseksi Jacinta julistettiin Roomassa kuluvana vuonna, Fatiman ilmestysten satavuotisjuhlissa.  Jacinta on Lemmikki Valkeameren nimikkopyhimys ja hän kutsuu tätä pikkusisarekseen taivaassa.

Taiteilija on maalannut myös omanlaisensa ikonit mm. Pyhästä Jeanne Juganista, keskitysleirissä kuolleesta Isä Maximilian Kolbesta, Pyhästä Filippo Neristä, Johannes-Paavali II:sta, Pyhästä Monicasta, Jeesuksen pyhästä sydämestä, Jasna Goran Mustasta Madonnasta…  kaikki katolisen kirkon kuva-aiheita.

Kirjan nimi on ”Ikoni katsoo malaria” ja näin tosiaan on. Valkeameren ikoneissa on tavattoman intensiivinen tunnelma. Taiteilija kertoo kirjassa laveasti myös ikonien syntyprosessista, siitä ilosta, minkä hän on kokenut kirkon rukouselämään paneutuessaan. Valkeajärvi korostaa, että ikonit eivät sinänsä tee ihmeitä, mutta ihmeitä voi syntyä Jumalan toimesta ikoneja rukouksellisina välikappaleina käytettäessä.

Kirjassa on kuvia myös perinteisistä ortodoksisista kuva-aiheista: Pyhä Yrjänä, Pyhä arkkienkeli Rafael, Pyhä arkkienkeli Gabriel, Pyhä Pietari, Pyhä Magdalan Maria, Pyhä Johannes Kastaja, Pyhä Joosef.   Antoisimmillaan kirja on kuitenkin kuvatessaan roomalais-katolisen kirkon rukousperinnettä ja ekumeenista asennetta Kirjassa on runsaasti huumoria ja iloa.  Harmaan kireälle uskolle ei ole sijaa asian ytimessä.

Sikamaisuuksia

Galleria Katariinan studiossa on pienehköistä öljyvärimaalauksista koostuva Tapio Tuomisen näyttely, jota voi lukea samaan tapaan kuin sarjakuvaa. Sarjakuvasta teoskokonaisuus poikkeaa kuitenkin siinä, että sen tulkitsemisen voi aloittaa mielivaltaisesti mistä maalauksesta tahansa. Myös lukusuunta voi vaihdella täysin katsojan mielen mukaan. Näyttely siis kutsuu katsojaansa mukaan narratiiviseen leikkiin. Osassa maalauksia on parenteeseja ja puhekuplia, joista löytyy sitaatteja mm. kaunokirjallisuudesta, filosofiasta ja sarjakuvista. Sitaatit on liitetty kuviin jokseenkin sattumanvaraisesti. Kyseessä on taiteilijan neljäs näyttely, jonka teemana on Platonin ”Valtio”-dialogista lähtökohtansa saaneen Sikojen valtion tapahtumat.

”Valtio”-dialogissa kohdassa 488a verrataan huonosti hoidettua valtiota myös Narrien laivaan. Narrien laivassa laivuri on aina se, joka muita vahvempana saa peräsimen haltuunsa. Hän kuitenkin kuulee ja näkee sangen huonosti eikä hänellä ole juurikaan tietoa merenkulusta. Hänen ja muiden laivamiesten kesken vallitsee ikuinen taistelu siitä, kuka ohjaa laivaa. Jokainen uskoo, että juuri hän on pätevin perämieheksi, vaikka kukaan heistä ei ole koskaan opetellut perämiehen taitoja. Siksi he myös väittävät, ettei moista koulutusta edes tarvita ja ovat valmiita tuhoamaan koko koulutusjärjestelmän. Lahjomalla, uhkailemalla ja voimakeinoja käyttäen he pyrkivät kiinni peräsimeen. He myös käyvät käsiksi kaikkeen, mitä laivassa on; he rosvoavat, mässäävät ja tuhlaavat. Laivalla on toki myös lempeitä totuuden, oikeudenmukaisuuden ja järkevyyden ystäviä, mutta heitä kohdellaam Sokrateen sanoin: ”… niin kaltoin, ettei mikään olento joudu sellaista kokemaan”.

Myös sikojen valtiossa vallitsee edellä kuvattu tilanne, mutta ovatko sikojen valtio tai Narrien laiva oman aikamme valtioihin verrattuna kovinkaan erilaisia? Kuinka läheltä meitä löytyy ensimmäinen narrien ohjaama laiva?

Studies of the Eternal Cycle

Usein myytit tuntuvat ennustavan tieteen myöhemmin tekemiä oivalluksia. Eri kulttuureissa on vuosituhansia kuviteltu tähtien muodostavan eläin-, ihmis- ja kasvihahmoja yötaivaalle. Nyt tiedetään, että elävien orgasmien lähes kaikkien ainesosien tiedetään olevan peräisin ikivanhoista, kuolleista tähdistä. Tähän tutkiskeluun pohjautuu Elsa Salosen uusi maalaussarja ”We are All Made of Stardust” galleria Amassa. Se on maalattu aidoista kivi- ja rautameteoriiteistä jauhetuilla pölyillä. Teosten malleina on käytetty 1600-luvun tähtikartastojen kuvituksia eri tähdistöistä.

Esko Valtaojan mukaan aurinko ja planeetat ovat kierrätysmateriaalia. Alkuräjähdyksessä syntyi vain vetyä ja heliumia, kaikki muu on peräisin ammoin kuolleitten tähtien sisuksista, jossa se on syntynyt vedystä ja heliumista fuusioitumalla.

Elämän suurissa sykleissä olemme kaikki sisaruksia, samojen tähtien lapsia. Ilvekset, paratiisilinnut ja ajomiehet ovat kaikki tieteen todistamia jatkeita minuudesta. Emme vain ole tähtien jälkeläisiä vaan loputtomien elämän syklien lain mukaisesti todennäköisesti myös päädymme takaisin tähdiksi, ehkä aloittaaksemme syklin taas alusta. Valtaojan mukaan ”parhaan arvion mukaan joskus 5-6 miljardin vuoden kuluttua auringon paisunut ulkoreuna hipoo maata, jonka pintakerrokset sulavat ja kaasuuntuvat. Suuri osa tästä kaasusta haihtuu sitten aikanaan auringosta ulos avaruutaan. Voi siis sanoa, että ainakin meidän atomimme palaavat takaisin tähtiin – ja kenties aikanaan tiivistyvät uusiksi tähdiksi ja planeetoiksi.”

Loputon kiertokulku tähdistä meihin ja takaisin pitää sisällään lukemattomia elämänkertoja. Kukat kuihtuvat, ruumiit kalpenevat. Luonnon kiertokulussa tama energia ei häviä vaan vaihtaa vain muotoaan. Maatuvat orgasmit muuttuvat energiaksi uudelle elämälle. Niin lyhyellä kuin mittaamattoman pitkällä aikavälilläkin elämänenergia näyttäytyy ikuisena. Näyttelyssä meteoriittimaalausten kanssa elämän loputtomasta kiertokulusta vuoropuhelevat kaksi valkaistuilla kukilla ja niistä uutetuilla väreillä toteutettua installaatiota.

Maailmankuvamme laajenee koko ajan. Käsityksemme oman itsemme rajoista, elämän jatkumoista ja ajasta saavat toistuvasti uusia määritelmiä. Koemmeko omana elinaikakautenamme itsemme niin irtonaisina ympäristöstämme, että kulutamme sen siksi hiljalleen loppuun? Todellisuudessa olemme kaikki toisiimme loputtomasti kietoutuneita, kuoleman kerta toisensa jälkeen päihittäneitä – ja päivittäviä, samojen tähtien jälkeläisiä. Tämän jokaöisen, valosaasteita pakenevan muistutuksen Elsa Salonen halusi tallentaa uusiin maalauksiinsa.