Päivittelyä

Päivi Kiiski toimii kuvataidejohtajana Turun museokeskuksessa. Rakastaa koiria, elokuvia ja ympäristötaidetta. Inhoaa maksalaatikkoa, kylmyyttä ja siivoamista.

Raunioita ja joutomaita

Jätä kommentti

Ahkeralta esseistiltä ja kääntäjältä, Ville-Juhani Sutiselta on ilmestynyt uusi kulttuurihistorian alaan  liittyvä kirja: ”Kuolleiden muistomerkkien vuosisata – joutomaan ja raunion estetiikasta”. Kirjoittaja käsittelee aiheitaan laveasti, mutta suorastaan encyklopedisellä tarkkuudella. Sutinen on myös itse käynyt kaikissa kohteissa, joita hän kuvaa kirjassaan.

Ihminen ei ole aina ihaillut tai arvostanut raunioita. Keskiajalta lähtien antiikin sivilisaatioista, kuten Roomasta ja Kreikasta, tähteiksi jääneisiin raunioihin suhtauduttiin käytännöllisesti. Muotoon hakattuja temppeleiden kiviä oli kätevä sovittaa uusiin rakennuksiin kokonaisina tai pienemmiksi lohkottuina. Ensimmäinen tunnettu raunioiden kuvaaja oli  1700-luvulla elänyt taiteilija Giovanni Battista Piranelli, mutta vasta 1800-luvulla romantiikan myötä raunioromantiikka alkoi kukoistaa ja linnojen ja kartanojen maille rakennettiin jopa keinotekoisia raunioita.

Sutinen keskittyy kuitenkin kirjassaan 1900-luvun ilmiöihin. Amerikassa tunnetaan käsite boomtown.joka merkitsee hylättyä (kaivos)kaupunkia. Boomtownit syntyivät yhdessä yössä ja kuolivat yhtä nopeasti joko kysynnän tai raaka-aineen loputtua. Silloin kylät yleensä hylättiin ja ne jäivät seisomaan raunioina joutomaille.

Oma kategoriansa ovat toisen maailmansodan taisteluista syntyneet rauniot, joita osittain on pyritty säilyttämään jälkipolville. Betonibunkkerit ja vaurioituneet kirkot kertovat omaa tarinaansa ja niiden osalta on päädytty kiinnostavaan ilmiöön. Taistelu luonnonilmiöitä vastaan on jatkuvaa, sillä kasvillisuus valtaa nopeasti oman onnensa nojaan jätetyt kohteet. Myös ilkivaltaa vastaan on varauduttava, sillä esim. jäljellä olevasta Berliinin muurinpätkästä ohikulkijat mielellään nappaavat palasen matkamuistoksi. Sutinen kirjoittaa laajasti myös kaatuneen Neuvostoliiton Itäblokkiin  jälkeensä jättämistä sotilastukikohdista, joista on enää vain luurangot jäljellä. Osa tukikohdista on tuhottu ja niiden paikalle on kaavoitettu uudenlaisia toimintoja. Osa kuitenkin on näihin päiviin saakka pysynyt rähjäisenä joutomaana.

Mielestäni raunioestetiikan huipentuman kehitti kolmannen valtakunnan arkkitehti Albert Speer. Hän otti käyttöön ”raunioarvon” käsitteen, jota oli kehitetty jo 1800-luvun romantiikassa, mutta jonka hän popularisoi uudelleen. Speerin esteettinen idea tarkoitti sitä, että kaikki tärkeät uudet rakennukset piti suunnitella sillä tavalla ja sellaisista materiaaleista, että niillä olisi raunioarvoa, toisin sanoen jos ne joskus hylättäisiin tai ne muusta syystä romahtaisivat, niiden rauniot olisivat esteettisesti näyttäviä.

Sutinen käsittelee myös mm. osittain rapistuneita autiotaloja, joita talonvaltaajat ja asunnottomat ottavat käyttöön meidänkin päivinämme. Etelä-Amerikan suurkaupunkien laitamille syntyneet hökkelikylät, favelat puolestaan on rakennettu joutomaille.

Sutisen kirja ei ajallisesti yllä Suomen mielenkiintoisimpaan ”tulevaan” raunioon.  Taiteilijaryhmä IC-98 (Visa Suonpää ja Patrick Söderlund) ovat Lönnströmin säätiön rahoituksen turvin käynnistäneet ”Khronoksen talo” -nimisen taideprojektin. Pöytyältä löytynyt asumaton talo on hankittu säätiön omistukseen, ympäröity portittomalla aidalla ja jätetty ajan asunnoksi tuhannen vuoden ajaksi. Taiteilijat antavat ajan hampaan tehdä tehtävänsä. Kiinteistön koskemattomuuden he pyrkivät takaamaan virallisilla luvilla ja sopimuksilla. Tavoitteena on perustaa rauhoitettu suojelualue, ihmisistä vapaa ei-kenenkään maa, joka koostuu sekä ihmisen rakentamasta rappeutuvasta kulttuuriperinnöstä, että luonnon vapaasta kukoistuksesta.

Khronoksen talo haastaa nykytaiteen keinoin pohtimaan, miten aika tuhoaa ja samaan aikaan luo uutta. Tai mitä omistaminen ja siitä saatava hyöty ovat. Projektin myötä selviää myös, onko mahdollista perustaa vyöhyke, jolla sekä kulttuurin tuotteet, että luonnon koskemattomuus taataan todella pitkällä aikavälillä.

Rauniot voivat päätyä myös osaksi uudisrakennusta tai muitakin taidehankkeita. Esim. Turussa taiteilija Achim Kuhnin ”Harmonia” -veistos on pystytetty industrialismin ajalta periytyvän perustan päälle.  Mario Merzin ”Fibonacci Sequence” puolestaan rakentuu käytöstä poistetun savupiipun ulkopintaan.  Myös joutomaat kaupunkiympäristössä ovat kiinnostavia paikkoja. Tähän liittyviä ilmiöitä on mm. guerilla gardening, joka tarkoittaa kansalaisten oma-aloitteisesti istuttamia kukka-ja vihannestarhoja ei-kenenkään maalle, katoille tai vaikkapa rakennustyömaiden läheisyyteen. Oma romanttinen viehätykssensä on jo pelkästään sillä, että urbaanissakaan ympäristössä jokainen neliö ei ole vielä otettu tehokäyttöön. Hyväksytään maailman ja ihmisen jatkuva keskeneräsyys.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s